Yli kymmenen vuotta ja minä kirjoitan sinulle. On niin paljon mitä jäi kesken. On niin paljon sanoja, niin paljon tekoja. Sinä tiesit aina, että minä rakastin sinua, kaikista vioistasi ja virheistäsi huolimatta. Sinä rakastit aina minua. Mutta silti. Vielä tänäänkin minä ihmettelen. Mietin. Pelkään. Epäilen. Toisinaan jopa, en vihaa, ei sitä niin voi sanoa, mutta tunnen itseni loukatuksi, petetyksi, jätetyksi. Arvottomaksi.

Koetan parhaani mukaan olla äiti. Olla hyvä äiti. Äiti johon lapset voivat luottaa. Joka on paikalla kun koskee, kun tekee pahaa, kun elämä satuttaa. Tässä. Täällä. Nyt. Siksi en voikaan aina ymmärtää sinua, en sittenkään että ymmärrän ja en kuitenkaan ymmärrä.

Minä en koskaan ymmärtänyt, miksi sinä jätit meidät jouluaattoa edeltävänä yönä. Meidän syntymäpäivänämme. Pääsiäisenä. Vappuna. Maanantaina. Torstaina. Mutta ne juhlapyhät, ne koski enemmän kuin ne maanantait, tiistait, keskiviikot tai torstait. Minä muistan niin hyvin, miltä tuntui tulla koulusta ja kuulla rappuun melu kotioven takaa. Tietää, että siellä oli ihmisiä, humalaisia, luultavasti omassa huoneessaan pelokas pikkusisko. Minä tiesin aina miten minun piti toimia.

Ajaa sinut ja ystäväsi ulos, silläkin uhalla että minä sain siinä siipeeni. Sittenkin, että minä olin se johon sattui joka tavalla, ei ainoastaan fyysisesti vaan myös sisälle. Ajaa teidät ulos, että tiesin siskollani olevan parempi olla. Että hän uskalsi tulla pois omasta huoneestaan, tulla kainaloon, hengittää rauhallisesti ja vain olla. Minä tiesin aina, että siskon on silloin hyvä. Tiesin, ettei silloin ollut niin tärkeää oliko sinun tai minun hyvä. Minua sattui. Sinua varmasti sattui, mutta et välittänyt. Minä välitin

Kymmenen vuotta. Minä katselen omia lapsiani. Olen kerran heidät jättänyt. Kerran, ja silloinkin vain siksi aikaa että juoksin pakoon ihmistä joka olisi ollut valmis sillä hetkellä lyömään pääni palasiksi jos olisi siihen kyennyt, kymmeneksi minuutiksi jonka kierros kylän ympäri vei. Palaten kotiin, yhtä lujaa kuin sieltä lähdinkin, lukiten ovet takaani ettei kukaan pääse minuun tai lapsiini koskemaan. Edelleen kannan siitä huonoa omaatuntoa, mikä onni, että kukaan heistä ei tuolloin herännyt. Sinä jätit meidät viikoksi. Ilman että me tiesimme elätkö vai et. Kannoitko sinä siitä koskaan huonoa omaatuntoa?

Minä haluan ymmärtää, mutta minun on pakko myöntää että joka kerralla kun sanon ymmärtäväni, minä valehtelen. Minä en voi ymmärtää miksi sinä jätit meidät. Miksi sinä rakastit ja et rakastanut, aivan sen mukaan olitko juonut vai et. Minä en koskaan voi sitä ymmärtää, näin luulen. Ja silti, minun on sinua ikävä. Monesti. Näen sinut kävelemässä kassi kädessä, ajatuksissasi mäkeä ylös. Ja samaan aikaan häpeän sitä, että minä ikävöin silti enemmän koiraani. Mitä se kertoo minusta?

Tottakai rakastin sinua enemmän. Aivan varmasti. Vai rakastinko. En tiedä. Aivan varmasti rakastin. En vain ole päässyt yli siitä että en ymmärrä. Minun pitäisi ymmärtää. Ehkä minä vielä joskus ymmärrän, kymmenen vuotta ihmettelyä ei ole pitkä aika. Ja silti, minä olen ihmetellyt jo yli kaksikymmentä vuotta. Silti, virallisesti kymmenen. Sinä olit täydellinen ja hyvä äiti. Paras minun äidikseni. Mutta miksi sinä jätit meidät?

Minä en voisi ikinä jättää lapsiani, en sittenkään että pelkäisin. Vai voisinko? Johan minä kerran tein niin, kymmenen minuutin ajaksi. Olenko minä sinä? Jätän pelon takia lapseni? Jätitkö sinä meidät pelon takia? Viikoksi? Yhä uudelleen ja uudelleen kunnes jätit meidät kokonaan? Pelon vuoksi? Vai sittenkin viinan? Jätitkö sinä meidät siksi että rakastit enemmän humalaa kuin meitä? Olenko minä sittenkin yhtä välinpitämätön kuin sinä. Ja vain kymmenen minuutin vuoksi.