Pitkäperjantai on. Ei sille mitään voi. Erityisen pitkän siitä saa silloin kun vinkkejä ja toiveita ei oteta vastaan. Esitin kainon toiveen junnulle illalla, että josko nukutaan pitkään. Vaikka ihan tuonne kymmeneen mutta ainakin kahdeksaan. Ei niin minkäänlaista yhteistyökykyä löydy pojasta tässä kohtaa, kuudelta oltiin tikkana pystyssä. Hiittinen sanon mä.

Koska tämä viikko on käytetty köökin osalta omalaatuisiin sapuskoihin, meidän mittakaavalla siis, niin samalla linjalla pysytään. Tänään pitäisi lammasta duunata. Voi hyvä isä sentään, mitähän siitäkin tulee. Pekkateemu oli vinkkiä laitellutkin, mutta vinkki myöhästyi pahasti. Ukko oli näet jo ostanut lampaanpaistin. Marinoidun sellaisen. Tuoreen sellaisen. Nyt se paisti nököttää työpöydällä odottamassa uuniin pääsyä. Koska se on valmiiksi marinoitu, ajattelin jättää lisämaustamiset väliin. Mittari kylkeen vaan ja menoksi, eiköhän ukko sen tuhoa taas viimeiseen muruun kuten yleensäkin kaikki paistit mitä tässä torpassa on tehty.

Ja jotta touhu ei pelkkään keittiöön sijoittuisi, pitäisi lähteä appiukollakin käymään. Irkun kyläilyinto on luokkaa nolla. Ei huvittaisi eikä jaksaisi, mutta kaipa se on välillä liikuttava. Toisaalta, lyheneehän se pitkäperjantai silläkin jonkin verran.

Eilen lähdin hakemaan junnua kerhosta iltapäivällä kävellen, kamalaa kyytiä, prinsessa vaunujen kahvassa roikkuen ja hokien, en mä jaksa enää kävellä uudestaan keskustaan kun koulusta jo joutui kävelemään. Olivat pääsiäiskirkossa eilen koko koulu kun se joulukirkko meni mönkään vesileikkien vuoksi. Mikäs siinä auttoi, pakkohan se oli koettaa neidinkin jaksaa, kakkosauto kun ei inahtanutkaan päivällä kun testasin toimiiko tuo. Purkaa mokoma akun johonkin huitsaan kun seisoo vähänkin pidempään ja niitä seisomisia on ollut reippaasti.

Puoleen väliin matkaa kun ehdittiin niin puhelin soi ja siskohan se siellä. Että missä meet. Kun hakisin sen junnun kerhosta ja toisin kotiin kun tässä hillun kylillä. Siitähän se vasta kitinä sitten tulikin kun takaisin päin käännyttiin, mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä vähemmän neiti olisi jaksanut kävellä. Toisaalta, ei ihme kun toinen on jo kertaalleen ehtinyt parin kolmen kilometrin matkan tallata päivällä. Mutta silti mieleen tuli siinä kitinää kuunnellessa, että miten sitä kaikki isommat ja itsekin aikanaan on joutunut vallan kävellen liikkumaan eikä siinä kilometri tai toinen tuntunut miltään. Ehkä vikana on neidin joka-aamuinen koulukyyditys. Jota vastaan olen, mutta jonka kieltäminenkin tuntuisi hullulta.

Minä en näet kuljeta, neiti menee joka aamu luokkakaverin äidin kyydillä kouluun. Samainen äiti sitten manaa sitä aika-ajoin kuinka lapset vaatii kyytiä joka välissä milloin mihinkin, onko ihme, jos nämä siihen totuttaa jo ekaluokkalaisista. Siinähän nuo tenavat virkistyisi hyvin jos aamulla kouluun kävelisivät, matkaakaan ole kuin kilometri, onko sitäkään. Mutta ei. Heidän tyttö kun ei kävele. Ei sittenkään vaikka meidän neiti kävelisi tämän kanssa. Olisihan se nyt hieman hullua jos minä ilmoittaisin neidille nyt, että juu kuule, sinähän et kyydillä mene vaikka kuinka portilta aina ottavatkin kyytiin. Että jos kyyti tulee, niin sanot etten tule.

Isommat lähti eilen illalla isälleen, meillä on siis suhteelisen hiljaista ja rauhallista täällä. Tupakkakatastrofia on setvitty ja mikäs siinä, mielenkiinnolla odotan koska seuraavan kerran nassahtaa. Vaikka siitä kuinka pojan kanssa puhuisi, niin enpä tiedä, ehkä tämä polttaa tai sitten ei, se nyt on kuitenkin asia jota äiti ei pysty estämään, ei niin millään. Omassa tuttavapiirissä on myös yksi ehdoton porukka, jossa isä on ilmoittanut että mikäli perheen teinit tupakkaan koskee, niin kotiin ei ole enää asiaa. Ja koska vanhempi teini polttaa ja on jäänyt siitä kiinni useampaan kertaan, on tilanne perheessä se että äiti kyllä tietää mutta salaa asian isältä. Itse en voi uskoa, että isä pitäisi sanomisensa ja tosiaan heittäisi teinin ulos kotoa jos kuulisi tämän polttavan, mutta toisaalta mistäs minä sen varmaksi tiedän. Itse en kyllä keksi mitään syytä miksi lapseni ulos kotoa heittäisin. En ainakaan tupakan tai kaljan takia, tuskin edes huumeiden.

Huumeet onkin sellainen asia, että niiltä rukoilen lasteni välttyvän ja niistä erossa pysyvän. Jos pää on pakko saada sekaisin, tehkööt sen ennemmin sitten kaljalla, tosin minä en sitä kaljaa näille hae. Mutta silti. Itselläni on ollut se onni, että meillä kotona paukutettiin huumeviha tai -kammo tai mikä se nyt sitten onkaan, niin syvään meihin lapsiin, että jo pelkkä ajatuskin huumeista lähipiirissä kauhistuttaa. Toivottavasti olen onnistunut istuttamaan sen saman lapsiini, mitään katalampaa en maailmassa tiedä. Tupakka ja kalja tuntuu lasten leikiltä huumeiden rinnalla.

Ja nyt kuulkaa, tämä menee ihan asian viereen jatkuvasti joten poistun tutkimaan kuivaustelineiden sisältöä. Että josko vaikka kaappeihin jotain sieltä. Se on moro, ja hyvää pitkäperjantaita itse kullekin.