Vuosi vaihtui ja hyvä niin. Irkun piti vetää perskännit (hyi hyi, äiti-ihminen sentään) mutta irkku ei kyennyt. Aika meni vahtiessa teinien ja tenavien toimintaa ja sitten kun olisi ollut  vihdoin mahdollista, irkku ei jaksanut ja irkulla oli pääkin kipeä.

Vuosi tosiaan vaihtui ja hyvä niin. Vai onko sittenkään? Saako edellisen, jännityksettömän vuoden tilata takaisin? Voisin ottaa.

En usko että minä, ja vielä vähemmän mies, on riittävän voimakas tähän. Meillä tai no ennenkaikkea miehellä, on ystävä. Ihminen, joka on kulkenut miehen mukana pienestä pitäen. Jonka kanssa on tehty kaikki pahat jotka viisvee päiden pämähtää. Jonka kanssa on rinta rinnan aikanaan tapeltu, ja edelleen siihen ollaan tarvittaessa valmiita, muita vastaan jos aihetta on ollut.

Ihminen joka otti minut siipiensä suojaan, silloin kun aloimme miehen kanssa yhdessä elämään ja koko muu maailma piti sitä sopimattomana. Ihminen, joka kantaa aina huolen miehestä, minusta, lapsista, suvusta, kaikista. Hieman kuin entisajan mafiapomot. Ihminen, joka on jopa pelastanut exäni kerran jos toisenkin eromme jälkeen joutumasta hakatuksi baarin pihassa, exä kun osaa haastaa tappelun mutta tapella tuo ei osaa.

Ja nyt tuolta ihmiseltä on löytynyt jotain. Tulokset tulee parin viikon päästä. Kyllä minä tiedän, ettei hän ole ollut kunnossa aikoihin. Minullehan hän soittaa monesti, harvemmin toki kuin miehelle, mutta terveysasioissa se olen aina minä jonka kanssa hän puhuu. Kävimme tänään kaksin miehen kanssa uuden vuoden saunassa, nautimme olusia ja mies totesi, että hän ei jaksa. Hän ei tiedä pystyykö enää.

Minä ymmärrän. Ei tämä näin voi mennä. Juurihan me saatoimme haudan lepoon mieheni toiseksi parhaan ystävän, joka oli myös minulle rakas. Joka otti minut samoin siipiensä suojaan kuten tämä. Eihän se taas ala? Pitkä lista menetyksiä. Toivottavasti ei. Suojelusenkeleitä kaivataan jälleen.