Tässä hereillä kukuttu jo kohta pari tuntia, kahvin ja muiden blogien parissa vierähtänyt aika tehokkaasti. Poika 13v lähti naapurin pojan kanssa pilkille jo ennen seitsemää, äiti istuu sydän kylmänä ja suunnilleen löysät housussa vaikka kuinka tietää, että kohta johon pojat menivät, on ollut ahkerassa pilkkikäytössä tänä talvena. Silti, mikä sen vannoo että ne siinä pysyy eikä lähde hötkymään mihin sattuu. Kymmeneksi lupasivat kotiutua ja auta armias, jos silloin ei näy niin kyllä herne menee nokkaan. Onneksi pojalla on puhelin mukana, äiti voi tehdä omaa mieltään rauhoittavia "pistokokeita" soittelun muodossa.

Prinsessa kotiutui illansuussa, ukko haki. Isommat oli ehtineet jo sitä ennen kotiin ja kyllä se vilinä taas alkoi suunnilleen samantien. Poika 11v lähti Edeniin kaverinsa kanssa uimaan, poika 13v suunnitteli pilkkireissua ja pyysi naapurin pojan yökylään, teinin huoneesta kuului hoilotus tämän ja kaverinsa perehtyessä jälleen kerran Singstarin iloihin. Itse istuin sohvalla kudin kädessä kun sain pienet nukkumaan ja mietin kuinka hiljaista taas olikin monta päivää. Hullua, miten sitä tottuukaan siihen, että talo on täynnä tenavia. Ihan varppina tulee kamala tyhjän pesän syndrooma sitten kun kaikki lähtee omille teilleen... Ja sitähän on pakko hoitaa sitten sillä uudella koiruudella, eikö???

Ukon mielestä ei. Ukon mielestä siinä vaiheessa kun tenavat on isoja, me kaksi suuntaamme sinne ja tänne ihan oman päämme mukaan. Irkulla on eri näkemys. Me hoitelemme lapsenlapsia ja remontoimme, irkku kuopsuttaa pihaa, lukee kirjoja, makoilee ja lomailee SILLOIN TÄLLÖIN jos saa sen koiruuden hoitoon johonkin. Okei, okei, luultavasti koiruushaaveet joudun kuoppaamaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä... Mitä elämä tuo tullessaan. Ehdotin ukolle jo vapaaehtoistyötäkin. Afrikassa. Ei passannut sekään. Merkillistä. "Että ensin elät lapsille ja sitten lähdet afrikkaan, jotain rajaa nainen"... Aina vain merkillisempää, tottahan minä ukonkin sinne savimajaan voin mukaani ottaa. *kjäh*

Todellisuudessa, harvoin sitä tulee mietittyä mitä sitten kun lapset on isoja. Siihenhän on vielä valovuosi aikaa, ainakin melkein. Mutta kyllä sen vaan huomaa, että nyt kun teini, joka oli ihan just hetki sitten vauva, täytti 16, jotenkin se, että ihan oikeasti lapset kasvaa ja lähtee omilleen jossain vaiheessa, on muuttunut konkreettisemmaksi. Kuinkahan konkreettista siitä sitten tulee, kun esikko ihan oikeasti lähtee kotoa? Muutunko minä äidiksi, joka kiikuttaa ruokasäkkiä mukanaan joka kerta kun menee lapselle kahville? Äidiksi, joka soittelee toiselle, että tuu nyt käymään? Vaiko äidiksi, joka taputtaa riemuissaan käsiään todeten "yes, eka pihalla, viis jäljellä". Epäilen, että ykkönen.

Tämä tästä, äänestä päätellen heppu joka on ihan oikeasti vielä vauva vauva heräilee joten, aamumaitotarjoilu alkaa. Se on moro!