Se olisi kuulkaa loma nyt! Hiihto-sellainen. Irkku ja hiihtimet, kuten pienemmät niitä sivakoita joskus kutsui, ei tosin sovi edes samaan lauseeseen. Irkun viimeinen hiihtokokemus on vuodelta käpy jolloin irkku pienenä alakoululaisena sivakoi metsässä kotia kohti. Hermo meni. Ja kun 11v menee hermo, se menee kyllä kunnolla. Olin näet ajatellut että oikaisen kotiin sen koivumetsän läpi ja kuulkaa, ei siinä metsään mennessä sitten tullut ollenkaan se aluskasvillisuus mieleen.

Kyseinen metsikkö kun oli täynnä vadelmaa kesäisin. Ja tottahan ne vadelmapuskien oksat sieltä kurotteli osin lumen pintaan. Tehden inhottavia lenkuroita joihin sukset jumitti lähes joka vedolla. Ja silloin ne meni, hermot. Irkku heitti lennosta sivakat yhden koivun juureen ja, koska oli kovin pienikokoinen 11v, rämpi haarojaan myöten lumessa julmetun rinteen kotiin. Tänä päivänä se jo naurattaa mutta silloin 11v ei naurattanut.

Paitsi ehkä hieman se iskän ilme. Iskä kun oli ja on pahemman puoleinen jöröjukka, oikein suomalaisen legendaarisen mieskuvan malli, eli ei puhu eikä pussaa vaan korkeintaan murahtelee vastauksia. Iskä oli pihassa rasvaamassa kaivuria ja katsoi jokseenkin hämmästyneenä ilman sivakoita rämpivää irkkua. Murahti jonkinlaisen kysymyksen sivakoiden sijainnista ja irkku siihen, pyhää vihaa mokomia hikilautoja kohtaan tuntien, vastasi että siellä ne on mettässä ja siellä saa pysyäkin, irkku ei enää ikinä hiihdä.

En ollut koskaan pitänyt hiihdosta, joka oli tietysti pienessä maalaiskoulussa opettajien silmissä lievästi miinusta, ja tuo tapahtuma oli viimeinen niitti irkun hiihtouraan. Iskän silmissä pilkahti silloin huvittenuisuus ja kumma kyllä, vaikka kuri oli aina sen mukainen, että iskä ei lapsia piikonut vahingossakaan, tuolla kertaa iskä piikoi, sivakat kun ilmestyi talon seinustalle parin tunnin sisään.

Hauska lapsuusmuisto. No, oli miten oli, irkun lapset pitää hiihdosta. Omituisia heppuja. Tämä ei tosin ollut nyt se pointti, tai eihän tässä edes ole mitään pointtia. Toteanpa kuitenkin tässä pointittomassa kirjoituksessa että mitä ilmeisimmin tänään meillä sivakoi pari heppua ympäri pihaa. Kuten hiihtolomalla kuuluu kaiketi tehdäkin.

Olen jo pitkään haaveillut muuten keittiöremontista. Haaveitahan saa ja pitääkin olla, ja haaveeksi se jääkin vielä moneksi vuodeksi. Siitäkin huolimatta että poika 14v sen keittiöremontin aloitti eilen. Ei tosin tarkoituksella, mutta vahingossa. Poika 14v kiipesi työpöydälle ottaakseen kaapin päältä piparkakkupurkin. Kuinka ollakaan astui liian reunalle ja pam, tippuihan tuo.

Onneksi ei kolauttanut leukaansa työtason reunaan, siinä olisi ihan oikeasti ikenet ihmetelleet mihin ne hampaat lähti. Kyynärpäänsä tuo kolautti, liesituulettimeen, työpöydän reunaan vai kaapin ovenkahvaan, sitä ei tiedä kukaan. Siinä hektisessä hetkessä kun pojan kyynärpäätä tutkittiin ei kumpikaan meistä huomannut tutkia sen kummemmin kaappia, ihan normaaliltahan kaikki näytti. Kyynärpäähänkään ei tullut kuin pieni ruhje.

Illalla irkku sitten totesi keittiörempan alkaneen. Avasin kaapinoven ottaakseni suolapurkin kaapista ja kappas, siinä sitä sitten seistiin puolittain irronneen kaapinoven kanssa. Hah! Eipä tuossa muuten mitään, mutta kun ne yläsaranat oli repineet kaapin rungosta palan mukanaan. Ei taida ovea saada enää kiinni, ei sunkka niitä saranoita saa ruuvattua ilmaan kiinni. Ihme juttu kyllä ettei homma oikeastaan sen kummemmin edes harmita, irkku on aamun mietiskellyt miten kuiva-aineet keittiössä järkkää että kaappi, tai avohyllyhän se nyt on, näyttäisi siistiltä.

Muuten ei täällä ihmeitä olekaan tapahtunut. Jos sitten ihmeeksi ei lasketa sitä, että poika 14v sai tosiaan itsensä eilen aamulla ajoissa sängystä ylös ja lähti pyörällä kirkkoon. Rippikoulujuttuja siis. Ihmeeksi voitaneen toki lukea sekin, että prinsessa ja junnu leikki tappelematta liki koko päivän eilen.

Jahas, irkku siirtyy vähitellen kotihommien pariin, johan tässä on pari tuntia nautitttu aamukahvihetkestä. Se on moro ja viettäkää lupsakka maanantai!