Niille jotka miettivät sainko rahat; en saanut. Itse asiassa, en jaksa oikein edes stressata niistä toistaiseksi, tiedän että velkaa tehneellä on niin kova stressi että melkein ottaisin osan siitä itselleni kannettavaksi. Lottopotiksi tätä voi kai sanoa; ukko sai palvelusvuosikorvauksen ja hei, meidän kellari on kohta vuorattu! Ja aina paranee! Ukon serkku hankki meille uudet talvirenkaat pilkkahintaan. Ei elämä tähän kaadu, kyllä se kaatuu sitten ihan johonkin muuhun. Se on VAIN RAHAA! Tärkeämpää olemme me!

Maanantai tulee kertomaan paljon, tai sitten ei, alkaa olla olo kuin espanjalaisella. Huomenna, huomenna ja vielä kerran, huomenna. Jotenkin en edelleenkään jaksaa uskoa multikusetukseenkaan, hommassa on liian monta muuttuvaa tekijää ja liian monta säettä. Mikäli minua multikusetetaan niin prkl, propsit kusettajalle! Enpä moista taitoa ole edes tiennyt olevan, aika monta feikkipuhelua on tehty, aika pitkälle on 14v minulle hyvin tuttu ja rakas poika puhumaan ja aika hyvin osattu valjastaa hommaan jopa kylän miehiä.

Myönnän toki että sen verran ahne persoona olen että toivon että maanantai toteutuu juuri niin kuin YYA-tahon kanssa eilen puhuimme; hän menee aamulla lakimiehelle, lakimiehen kanssa pankkiin ja poistuu sieltä rahanipun kanssa. Loppupäivän, siis sen jälkeen kun pääsen töistä, käytämme leivosten, kahvin ja ajelun parissa. Käymme siellä täällä ja tuolla. Toivon tätä erityisesti siksi että ensi perjantaina olisi Ilves-Tappara-peli johon haluaisin ukon kanssa mennä.

Jos raha-asiat ei natsaa ensi viikolla niin sori, no can do. Kaikki säästömme on käytetty. Meillä on tasan tarkkaan rahat lainaan, laskuihin ja ruokaan, mitään mahdollisuutta ylimääräiseen ei ole. Ja sitä ylimääräistä, sitä minä toivon. Ja eihän se ole edes ylimääräistä, se on meidän SÄÄSTÖJÄMME! Ukon leikkaus on reilun viikon päässä. Minulla ei ole hajuakaan koska sen jälkeen teemme mitään tai pääsemme mihinkään.

Eihän minulla ole edes pienintäkään hajua siitä miten viikot sen jälkeen sujuu? Onneksi, onneksi olen puhunut tästä jo työtovereiden kanssa. Onneksi, siis todellakin onneksi, reksin vaimo oli lonkkaleikkauksessa viime keväänä. Olemme puhuneet jo siitä että jos ja kun, todnäk kun, spede sairastuu, minä joudun jäämään kotiin, olkoonkin kuinka pitkälti tahansa niin että kotona on toinen aikuinen. Ei, en joudu korvaamaan mitään.

Ja voi, minä niin kaipaan aikaa ukon kanssa ihan kaksin ennen sitä leikkausta. Kaipaan sitä että olemme vain me kaksi. Tiedän että jokaisessa leikkauksessa on riskinsä vaikka olen sikavarma siitä että mitään ei tapahdu. Ja silti, maailmassa voi mennä aina joku vinoon. Kuka sen voi sanoa varmaksi että kaikki menee hyvin? Edes minä, joka tiedän varmaksi kaiken joka liittyy minuun ja ukkoon? Sen minä tosin jouduin toteamaan ukolle sen hiljaisen viikon päätteeksi.

Minä sain elämäni toisen paniikkikohtauksen, kiitos ukon ja tämän nuivan, vaikkakin ymmärrettävän, asenteen vuoksi. Minä siedän suunnilleen kaiken tässä maailmassa, selviän vaikka mistä, mutta näköjään ukko on tehnyt pahan loven siihen kuoreen ja minä en voi olla särkymättä jos kaikki ei ole hyvin. Ilmanko ukko on ottanut rennon asenteen kaikkeen. "Kuule me selvitään kyllä vaikka tämä rahasählinki menisi käteen". "Kuule, minä rakastan sinua edelleen yhtä paljon vaikka tämä menisi käteen".

Mutta kyllä se hämää minua. Tapani rikkuilla tätä nykyä. Oikeasti missä olen MINÄ? Minä, joka kestää kaiken? Kantaa kuolleen äitinsä sisälle. Ilmoittaa rakkaille ihmisille maapallon toiselle puolelle että nyt kävi näin, veljesi kuoli ja seisoo vielä heidän nojapuunaan puhelimessa? Soittelee rakkaalle ystävälleen kun tietää tämän menettäneen äitinsä? Seisoo äitipuolensa takana kuin vuori kun suku riitelee isänsä hautapaikasta?

Juoksee kuin tuulispää pitkin maita ja mantuja kun naapuri hakkaa ovea? Kokeilee poskia, odottaa että kokeiltava avaa silmänsä ja hähättää vastaan että tämä oli vain pirun hyvä pila? Nostaa hirrestä ihmisen kun tämän rakas seisoo vieressä ja itkee? Juoksee sen rakkaan perässä pitkin taloa ja koettaa selvittää mielessään mitä helvettiä juuri tapahtui? Opastaa ihmisiä sinne ja tänne? Seisoo tontin rajalla ja ottaa sen kaiken surun, sen pelon, sen kaiken vastaan, oli sitten kyseessä se naapuri tai tämän rakkaat.

Missä on SE minä? Sitä minä kaipaan ja se tekee minusta tämän tylyn, pskan ihmisen jolle voi avautua kun mieli tekee. Toisaalta, onko ihme. En anna itsestäni mitään, kenellekään. Ja sitten kun annan niin anna ukon nuorimmalle siskolle jonka vauva vei minulta jalat alta. Mistä niin täydellisiä pieniä ihmisiä tulee? Oikeasti? Vauvakuume ei onneksi nostanut päätään mutta herttinen, kyllä minä sen pienen ihmisen voisin ottaa koska tahansa meille yökylään

Ja mistä hitosta minä sain tuon ukon? Joka ymmärtää? Rakastaa? Höhhelis soikoon, että elämä on välillä vaikea paletti. Siitäkin huolimatta toivotan kaikille oikein kivakivalauantaita ja jäänpä nyt tänne aatoksiini. Se on moro!