Tänä aamuna heräsin huumaavaan kinkun tuoksuun. Perinteiseen tapaan valvoimme pitkälle yli puolen yön paketoiden lasten lahjoja näiden nukkuessa ja odotellen hetkeä jolloin lykätä kinkku uuniin. Koska aiemmin meidän kinkkumme on ollut 14-15-kiloisia aiheutti tämänvuotinen 8-kiloinen mietintää paistoajan ja lämmön suhteen. Aiempina vuosina kun kinkku on kypsynyt paljon oletettua nopeammin vaikka uunin lämpö on pidetty alle sadassa. Tällä kertaa uunin lämpö jätettiin 75 asteeseen ja kas, aamulla noustessani paistomittari näytti sievästi 60-astetta.
Joulun perinteitä vaalien päästin kaihomielenkin käymään siinä uuniin kurkkiessani, tämä on kolmas joulu ilman kinkkuvahtia uunin edessä makoilemassa. Ina oli tosin laiskansitkeä vahti, tämä saattoi välillä käydä lepuuttamassa luitaan sohvallaankin, toista oli kuusi joulua sitten kun talossa oli vielä Hantta-rotikkakin. Hantta ei uunin edestä siirtynyt kuin hätinä pissalla käymään jos edes sitä. Kaihomieliset ajatukset on siitä mukavia, että ne kääntyy herkästi huvittaviin muistoihin ja niin kävi nytkin.
Mieleen tuli joulu 13 vuoden takaa jolloin Ina oli 5-kuinen doggipentu. Ihan kakara vaikka korkeus alkoikin olla aikuisen tanskandogin luokkaa. Tuolloin pennun riemulla ei ollut rajoja kun irkku jätti jouluruoat pöytään aterian jälkeen ja poistui pihan puolelle tupakalle. Keittiön ikkunan takana vilahti keltainen hahmo ja kinkku ja irkku säntäsi vauhdilla sisälle. Pöydän alla makoili doggipentu kinkku tassujensa välissä, pari palaa tuo ehti haukkaamaan kinkusta eli mahtoiko tuo määrä olla sen arvoinen kuin torujen määrä oli. Voin kertoa, tuon joulun jälkeen meillä ei ikinä jätetty mitään syötävää pöytätasoille, ei edes hetkeksi.
Näihin muistoihin päätän aattoaamuraporttini ja toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja rauhallista joulua!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.