Tänään on sitten SE päivä. TAKK kutsuu haastattelun muodossa, saapa nähdä miten ämmän käy. Kääk! Ja toisaalta no jaa. Ei kai ne nyt ydinfysiikkaan liittyviä kysy, tai kemiaankaan kiitos, totesin näet päästötorkkaani tutkiessa että kappas, muistinhan minä oikein, fysiikka pysyi sitkeästi vitosena vielä kymppiluokankin jälkeen ja vain kemian sain jotenkuten nostettua vitosesta seiskaan. Lievää hämmennystä todistuksessa aiheutti matikan ysi. Siis mitä? Mistä se sinne on tullut, minähän putosin totaalisti kärryiltä matikassa yläasteella vaikka myönnän, ala-asteen ajan se killuikin tiukasti ysissä sekin. Merkillistä.

Melkein toivon että haastattelussa kysytään stressinsietokyvystä. Se tällä naisella on näet rautaa! Jos haastattelija ei muuten tahdo asiaa uskoa voin vaikka kutsua pojan 17v kuultavaksi. Tuoreessa muistissa lienee reilun viikon takainen tarinointi siitä kuinka poika aloitti kouluvuoden kiskaisemalla mopollaan lipat metsäreitillä ja saaden hiusmurtuman vasemman käden sormeensa. Sitä lastaahan poika piti sormessa peräti viikonlopun yli joten just.

Eilen pojan tyttöystävä soitti minulle kesken äikän tunnin. Tietenkään en vastannut puheluun, kuka sitä nyt kesken tunnin vastailisi. Tunnin jälkeen tutkailin puhelintani ja totesin tyttöystävän jättäneen viestin jossa toivoi minun soittavan pojalle, asia tosin olisi taas kerran vähemmän mukavaa kuultavaa. Niinpä minä soitin ja kas, siellähän se poika istui jälleen kerran ensiavussa odottamassa lääkärille pääsemistä. 

Röntgenissä tämä oli jo käynyt ja joku pikkumurtuma ranteessa kuulemma oli joten odottelua oli vielä luvassa. Voi hevon sanonko mikä. Sovimme että soittelemme myöhemmin uudelleen kun poika tietää paremmin jotain ja me ryhdyimme kollegan kanssa touhuamaan kymppiparipilviä yhteen ekaluokkaan. Siinä touhuilun lomassa teimme toki paljon muutakin, kollega kävi toisen kollegan kanssa tyhjentämässä yläkerran vanhaa kerhotilaa, minä puolestani hiippailin toisen kollegan seurana lähimetsässä merkkailemassa koulun piha-alueen rajoja.

Puoli kolmen aikaan iltapäivällä pojan tyttöystävä soitti jälleen, huomautettakoon tässä yhteydessä että pojalta itseltään oli saldo loppu. Pitäisi jälleen soitella pojalle jonka oletin saaneen terkkaritouhunsa loppuun ja siirtyneen terkkarista siskolleni lapsenlikkatoimiin. Sisko näet oli lupautunut hiusmalliksi lähtien hoitamaan moista pestiä kahdelta päivällä ja koska pojalla ei tosiaan ollut sitä saldoa ei tämä ollut voinut ilmoittaa siskolle päätyneensä ensiapuun eikä moinen ilmoittelu ollut tullut minullekaan mieleen siinä puoliltapäivin kun pojan kanssa aiemmin puhuin.

Että niin. Hän on edelleen täällä ensiavussa. Odottamassa. Ja se siskonpoika pääsi kahdelta koulusta. Ja voi olla maksimissaan tunnin ominpäin kotosalla mutta eipä hän taida tunnin sisään sinne päästä. Eikä paikalle tulossa ollut tyttöystävä taas tunne meidän kotikylää joten ei tuokaan sinne osaa mennä. Että mitäs nyt tehdään. Voi helketti sanon mä! Siinä kohtaa sitä oli jo pientä stressiä ilmassa kun aloin miettiä mikä nyt eteen.

Itse kävellen töissä, työpäivää edessä ainakin neljään ellei puoli viiteen ja yksi tokaluokkalainen odottamassa kotona hoitajaa. Sisko ei tietenkään vastannut puhelimeen, sen toki arvasinkin jo valmiiksi, enkä saanut yhteyttä siskonpoikaankaan, siis siihen hoitajan odottajaan. Miten ihmeessä siinä juolahtikaan mieleen poika 15v, tämä kun oli mennyt kymppiin joten pääsisi oletettavasti kolmelta. Niinpä minä soitin, soitin ja soitin kolmen kintaalla pojalle kunnes tämä tosiaan pääsi tunneilta ja oli juuri aikeissa polkea kotiin. 

Poika 15v koikkelehti siskolle lapsenlikaksi ja minä sain huokaista helpotuksesta, kollegoiden kanssa kun ehdittiin jo miettiä sitäkin mahdollisuutta että joku heistä nakkaa minut siskolikalle ja jää paikkaamaan vuoroani. Yllättäen lapsia oli iltapäiväkerhossa neljältä enää viisi joten minä nostin kytkintä muiden neljältä lähtijöiden kanssa yhtäaikaa ja suunnilleen heti kun pääsin kotiin soi puhelin jälleen kerran.

Poika 17v oli viimein päässyt ensiavusta vietettyään siellä likimain kuusi tuntia ja kädessä oli kipsi. Ranteessa oli tosiaan "pikkumurtuma" jonka oikea luonne selvisi minulle vasta kun tutkailin netistä asiaa tarkemmin. Bartonin murtuma ei taida olla ihan pikkumurtuma, sanoi poika mitä sanoi, sillä kuten tämä itsekin jo selitti edessä olisi viisi viikkoa kipsi kädessä ja ensi viikolla on kontrollikuvaus. Mikäli irti kimmonnut pala ei nyt pysykään sievästi siinä paikalla mihin se on terkkarissa asetettu kipsin alle on edessä leikkaus ja vielä pidempi kipsausaika. Just.

Voi näitä poikia, en voi kuin todeta. Koko tapahtumasarja kun oli sattunut juuri passelisti heti sen jälkeen kun poika oli kiikuttanut koululle opintotukihakemuksen minun tarkistettavakseni, tämä tosin oli tapahtunut sillä aikaa kun minä olin tunnilla ja kollega oli sen vastaanottanut, ja poika oli ollut palaamassa kaverinsa kanssa takaisin omalle koululleen ruokkiksen oltua loppupuolella. 

Pojan kaverilla kun on skoba ja skobassa luonnollisestikin likipitäen slicksit alla joten kaveri oli jarruttanut mutkaan enemmän kuin pojan mopolla olisi ollut tarpeen. Tietenkään pojalla ei ollut mitään mahdotonta turvaväliä edellä ajaneeseen ja tietenkin poika oli joutunut jarruttamaan himppasen rajummin ja pam, lentänyt asfalttiin pamauttaen päänsä tiehen ja huolella. Luojalle kiitos mopokypäristä, en muuta kuulkaa osaa sanoa!

Ranteeseen ei ollut kuulemma siinä kohtaa sattunut oikein yhtään joten poika oli hypännyt uudelleen mopon selkään todettuaan että kas, vilkku taisi lähteä paikaltaan, ja ajanut koulun pihaan. Vasta koulun pihaan kurvattuaan tämä oli hoksannut että ranne ei taidakaan olla kunnossa, jarruttaminen kun oli sattunut niin maan perusteellisesti ja siitä ei ollut tahtonut tulla mitään kunnes poika oli losauttanut jarrun väkisin pohjaan vaikka kyyneleet valuikin kivusta. Tsiisus!

Joten niin. Arvatenkin minä olin sitä mieltä että poika tarvitsisi kokovartalokipsin ennemmin kuin pelkkää kipsin palaa ranteessaan. Jo silloin kun poika oli pieni poika sanoin usein että tälle ainoa oikea vaatetus olisi haarniska, niin tapaturma-altis tämä oli pienenä. Ilmanko poika oli jutellut eilen röntgenissä kuvaamassa olleen miehen kanssa parin viikon takaisesta kuvauksesta ja siitä kuinka hyvä säkä tällä on aina ollut kun kunnon murtumia ei ole koskaan onnistunut saamaan. Mies oli ollut se sama joka kuvasi sormet viimekertaisessa äksidentissä ja oli todennut pojalle että no, nyt sait.

Eli stressinsietokyvyssä kuulkaa löytyy! Vaikkakin se eilinen aiheutti pirullisen pääkivun jota ei yhtään helpottanut se että kotiuduttuani totesin huushollin olevan päällään pystyssä, tenavalauman kärttyilevän koska ruokaa ei ollut valmiina ja kaiken kruunuksi junnu kiikutti likaisia juomalaseja, lautasia ja kippoja pihalta jossa he olivat pitäneet kaveriporukalla majan avajaisia kun kukaan ei ollut vahtimassa. Argh!

Ilta menikin tiukasti viikkaillen pyykkejä kaappeihin, laitellen uusia kuivumaan, kokaten ruokaa sekä sille hetkelle että tälle päivälle ja siivoten sieltä täältä. Ei liene ihme että illalla kaaduin sänkyyn katsellakseni kymppiuutisia ja valitettavasti joudun toteamaan etten nähnyt edes säätiedotusta. No, tulipa nukuttua! Liekö sitten se haastattelu taas syynä siihen ettei sitä unta riittänyt viittä pidempään, mene ja tiedä.

Ja nyt kuulkaa. Joudunpa vielä toteamaan että poika 17v nukkui yönsä huonosti sohvalla, ranne on aika ärjynä, ja heräsi jo viiden jäljestä tämäkin sillä hän oli luvannut lähteä tyttöystävälle heti aamusta. Mitäs siitä että tyttöystävä asuu seitsemän kilometrin päässä ja mitäs siitä että äiti vei mopon avaimen, kyllä hän kävellenkin pääsee. Ja totta tosiaan, poika lähti kävelemään puolisen tuntia sitten. Just. Ei tuolta ainakaan yritystä puutu!

Siirrynkin itse tästä täyttelemään tiskaria ja pyykkäriä, kenties katson myös peiliin ettei se haastattelija nyt ihan sydänkohtausta saa. Se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä tulen pyrkimään samaan!