Katsokaa kellonaikaa! Siis moneltako kirjoitan. Hullua! Enpä muista tähän aikaan olleeni hereillä herran aikoihin, en ainakaan täysissä järjissä ollessani. Ilmeisesti nyt se järki on hukkunut. Se viimeinenkin valo. Niin. Heräsin tyylikkäästi kesken unien hieman kahden jälkeen siihen, että mies katseli sängyssä KingKongia (viimeiset dramaattiset kiljumishetket elokuvasta oli menossa), junnu älisi jotain sängyssään ja prinsessa näki unia joihin oleellisena osana kuului ilmeisesti puhuminen.

Heräsin. Makailin, koetin unohtaa heränneeni, mies käänsi kylkeä, selvästikin nukkumaanryhtymisaikeissa ja minä vaihdoin asentoa. Ja vaihdoin asentoa. Ja taas. Nousin vessassa käymään, samalla hain niksatabun kielen alle, kiitos siihen mennessä päässä alkaneiden ajatusten jotka puolestaan aiheuttivat sen, että niksat iski keskellä yötä! Sitä ne ei olekaan alkuviikkojen jälkeen tehnyt, häirinneet yöllä. Tai paremminkin alkupäivien.

Sänkyyn palattuani tajusin, että mies ei tavoistaan poiketen ottanut minua kainaloonsa. Toinen yö peräkkäin tämän hirveän rähinäkauden aikana. Televisio sammui eli pimeys ja hiljaisuus lankesi makuuhuoneeseen. Koska olen nainen, ja ilmeisen huolissani tällä hetkellä kaikesta ja koska tuossa vaiheessa niksatabukaan ei ollut hiljentänyt vielä mitään reseptoreja pääni sisältä (tiesittekö että vaikutus alkaa noin 10-15minuutin päästä tabun kielen alle laitosta) tein tietysti muutenkin alakulon värittämissä aivoissani päätelmän, se ei enää rakasta. Tämä on lopun alkua. Se tahtoo eron mutta ei uskalla sanoa sitä, koska olen raskaana.

Ai että aivot, tupakantuskat, pitkittynyt rähinä, väsymys ja raskaushormonit ovat oivallinen yhdistelmä puoli kolmelta aamuyöstä. Todellakin. Ja siitäkös ne niksat sitten yltyivätkin, ajatukset juoksivat lennokkaampina ja lennokkaampina, eikä millään tavalla auttanut, vaikka koetin sanoa itselleni että hullu akka, rauhoitu, nuku, älä ajattele, silmät kiinni nyt vaan. Kun ajatukset lähtee kiertämään pimeydessä ja hiljaisuudessa ympyrää, niitä et pysäytä. Ne vain juoksevat ja juoksevat ja juoksevat niin että lopulta et osaa enää edes sanoa itsellesi "hiljaa".

Mietin onko sisko hereillä, voisiko sille soittaa ja kysyä, missä on lähin auki oleva huoltsikka tai vastaava, joku paikka josta saisi tupakkaa keskellä yötä. Mietin, kuinka huono äiti olenkaan kun en lämmittänyt saunaa vaikka junnu pyysi iltapäivällä. Mietin, kuinka vauva voi ja tuleeko sen ikävä keskeytynyttä kaksoissiskoaan tai -veljeään. Mietin, kuinka yksinäinen olen omalla tavallani. Mietin kuinka paljon parempi äiti, vaimo ja ihminen minun pitäisi olla ja kuinka paljon minussa olisi parannettavaa.

Kaiken sen surkeuden ja itsesäälin lietsomisen keskellä tajusin, että kello on kohta jo kolme. Ja hups, ensimmäinen viisas ajatus koko siinä ajatusmeressä pompahti päähän, miksi minä makaan väkisin sängyssä ja annan ajatusten kiusata minua, kun selvästikään en saa unta niin kauan kun ne siellä pyörivät. Miksi minä en nouse ylös, hiippaile alakertaan ja kirjoita niitä pois korvien välistä. Ja miksi, voi miksi, minä en samantien jää alakertaan ja kirjoitettuani asetu sohvalle makailemaan viltin alle, laita DVDtä jota en ole vielä nähnyt koneeseen ja unohda koko nukkumista. Minun tapauksessani kun se uni tulee aina kesken ohjelman jonka olen ajatellut katsoa.

Niinpä. Sillä saattekin nyt nauttia keskellä yötä kirjoitetuista ajatuksista jotka ajavat jokaisen unettoman hulluuden partaalle. Tai ainakin minut. Ehkä ne nyt on poissa. Tai ainakin hiljaa aamuun asti. Jolloin sitten kerron kuinka luulin jo illalla kaiken kääntyneen parempaan. Kunnes huomasin tosiaan keskellä yötä tämän miehen kainaloon-ottamattomuuden. Joka ajoi minut hulluuden partaalle. Ja lähes tulkoon valmisti minut ottamaan vastaan eropaperit. Joista myös lisää joku toinen kerta, siis ajatuksistani erosta. Siinäkin kohtaa irkulla on filosofia jota sisko ei siedä.

Nyt, irkku jemmaa munat (lapsille aamuksi, hölmöt) ja käy vielä vessassa ennenkuin kiskoo viltin korviin ja jää tuijottamaan komediaa joka odottaa katsojaa. Öitä.