Irkku on pirteä kuin peipponen. Talo on herännyt kahta vanhinta lukuunottamatta. Ja edelleen ykät ja ripaskat on teillä tietämättömillä. Jiihaa ja hip hip hurraa ja silleen. Ja kuulkaa, irkulla on ISO ongelma. Korvien välissä. Jyhmii. Samaan tapaan kuin silloin yhdessä välissä aiemmin eli lienee kyseessä jollain tapaa ressi/jännityspohjainen särkemystila. Ei oo kivvaa ei.

Ja kuulkaa. Irkulla on muutenkin vauhti päällä. Joka taas aiheuttaa lisäongelmia korvien väliin. Tyyliin minkä hiton takin minä päälleni kiskaisen kun liikenteeseen lähden. Kun eihän tällä akalla ole mitään muuta kun toppatakki. Se sellainen perinteinen. Eikös sitä pitäisi olla jollain hienolla villatakilla tai vastaavalla varustettu kun lähtee tuonne isoon maailmaan. On tämä sitten kanssa. Ei oo helppoo olla irkku.

Ja kuulkaa. Kamalasti pitää kuulla kaikenlaista nyt teitin. Irkku on miettinyt lisää tätä anoppi-miniä suhdetta. Joka on siis luokkaa luokaton. Ja nimenomaan tuota äidit ja tyttäret yhteyttä. Jota olen tosin monesti ennenkin miettinyt. Onhan se niin, että äidit ovat ainakin pääsääntöisesti aina tytärtensä kanssa läheisempiä. Ja tästä syystä myös miniät jää usein sivuun, mikäli eivät sitten satu olemaan kovin samankaltaisia ja jollain tapaa muottiin sopivia anopin touhuja ajatellen. Kun kyllähän minäkin joukkoon sopisin jos bilettäisin. Kapakoitsisin. Kulkisin innolla isolla sakilla pitkin poikin maakuntaa. Mutta kun se ei ole irkkua. Joten jään sivuun.

Ja teen sen kyllä ihan korkeimman omaehtoisesti. Ei minua huvita istua missään paikallisissa kuppiloissa, bilettää raflassa, istuskella torilla kesäkuumalla, hilppailla pitkin kyliä milloin pulkkamäen milloin kissanristiäisten parissa. Se ei vaan ole irkkua. Ja koska se ei ole irkkua, niin irkku ei sovi joukkoon. Joka on omalla tavallaan ehkä valitettavaa, mutta omalla tavallaan ei. Sikälikin pitäisi pitää mölinät omassa mahassaan kun ei kerran kiinnosta, mutta eihän se ole se ongelma joka minua anopin kanssa risoo. Ei minua tarvitse mukaan ottaa menoihin tai juttuihin. Mutta lapset. Se on se osa joka risoo.

Kun ovat niin eriarvoisia. Niin vähemmän tarpeellisia tavattavia. Niin kaikkea. Ja kuitenkin väitän käsi sydämellä ja puhtain omatunnoin, että näiden meidän lasten kanssa kaikki on helpompaa kun niiden tyttären lasten kanssa. Ei nämä mummulle rissaa. Ei ronklaa sapuskaa. Ei heräile yöllä vaatimaan kaakaoa, maitoa, vettä, ihan mitä tahansa jotta saavat liikettä aikaan. Miksi ne siis ei käy? Sen kun tietäisin, olisin paljon viisaampi ja osaisin ehkä suhtautua asioihin eri tavalla.

Niin. Pitäisi puhua anopin kanssa. Nostaa kissa pöydälle. Ja vaikka mitä. Olen vain itse jo niin loukkaantunut, kyllästynyt ja kypsä kaikkeen, etten jaksa. En viitsi. On tästä joskus vuonna muna ollut puhetta tämän kanssa. Ennen sitä yhtä kertaa kun anoppi ihan suoranaisesti vetäisi hihastaan niin loukkaavan huomautuksen irkkua kohtaan, että ukkokin sen huomasi ja jäi suunnilleen monttu auki seisomaan. Ihmettelemään. Ja totesi myöhemmin, että anna olla. Älä välitä. Kateellinen se on. Se ei  siedä että kukaan on tavallaan kilpailevassa asemassa. Mistä minä kilpailen? Ukostako? Tämän huomiosta? Sitä en tiedä, mutta se huomautus silloin aikanaan sai kaiken mielenkiinnon itseltäni lopahtamaan lopullisesti, eikä sitä saa enää muutettua, sanojaan kun ei pysty takaisin ottamaan.

Tulipa tästä taas pitkä litania. Varsinainen jatkotarina. Mutta oli miten oli, irkku on nyt päätynyt siihen, että tulevaa ajatellen on järkevin kun ensinnäkin irkku ei mieti koko anoppia. Toisekseen, irkku ei sovi mitään hoitokeikkoja anopin kanssa. Helpompaa se on pettyä kun ei pääsekään jos kyseessä on joku, jonka tiedät ottavan tenavat mielellään kuin pettyä niin että jää itsekin miettimään että eikö sitä vaan huvittanut. Juu. Niin se on. Nyt syöksähtelen tuonne- se on moro taas!