Kun tietää, että mikään sanottu ei enää vaikuta mihinkään. Millään mitä sanot, et asioita muuta. Onko silloin oikein vai väärin vain olla ja kuunnella. Osoittaa olevansa paikalla mikäli toinen haluaa tai tarvitsee.

Miten määritellään ihmisen aika maan päällä? Miksi kukaan ei vastaanota toiveita jatkoajasta, vaikka sitten lyhyestäkin. Miksi joku muu päättää sen, koska lähdön aika on? Miksi se, että elät itse itsestäsi huolta pitäen, ei vaikutakkaan, ei autakaan, ei säästäkään?

Mitä minä voin tehdä, että toisen on parempi olla. Miten annat toisen tietää, että olet vain puhelinsoiton päässä, ilman että kuulostat siltä että tahdot tunkea toisen alueelle.

Näitä minä olen miettinyt tässä illan mittaan. Miettinyt, kääntänyt, ajatellut. Joskus uutiset saa miettimään, uskaltaako ottaa puhelinta käteen, soittaa, kysyä, kuunnella. Vai onko se tungettelevaa. Ahdistavaa.

Eikö niin kauan kuin on elämää, ole myös toivoa? Vai miksi minusta tuntuu, että se on valheellista toivonlietsontaa, uskon ylläpitoa. Eikö se, että todetaan ettei minkäänlaista hoitovastetta saada, että sairaus jatkaa etenemistään kuin vuorenharjanteelta alas laskeutuva luotijuna jonka jarrut on pettäneet, eikö silloin ole jo naurettavaa, typerää, idioottimaista totuuden pakenemista se että toivoo ihmettä?

Minä olen valmis toivomaan. Mutta miksi minun toivettani ei kuulla. Miksi sen joka eniten menettää, miksi hänen toivettaan ei kuulla. Millä oikeudella meille annetaan ihminen ja viedään tämä pois, vaikka sen enempää me kuin lähtijäkään emme ole valmiita.

Kukaan ei tiedä, onko se tänään. Onko se huomenna. Mutta ilman sitä ihmettä, se voi olla tänään, huomenna tai viikon päästä. Tiimalasi valuu tyhjiin ja kukaan ei sitä enää pysty täyttämään, ei edes kääntämään jatkoajan merkiksi.