No ei nyt ihan, mutta melkein. Rakas myllyni, tämä siis millä tässä nyt näpytän, haettiin perjantaina tutun dataajan toimesta vuosihuoltoon. Kaikki sälä koneesta pois siis aina käyttiksestä lähtien ja muistikin oli kuulemma himppusen lisääntynyt samalla kertaa. Ja nyt tämä on todellakin tykki. Liikkuu liukkaasti, aukeaa nopeaan ja vaikkas mitä ihanuuksia. Etenkin käynnitymisessä ero on huikea, aiemmin kun virrat kytkettyä kävin aina tupakalla. Kun se vain kesti niin kauan että kone sai avattua windowsin. Tupakalta tultuani klikkasin aina tulikettua ja painuin hakemaan kahvia mieluiten vessan kautta, siinäkin kun meni sen verran aikaa että mylly sai netin auki.

Nyt on toisin. Nopeus on sitä luokkaa, että ehdin juuri hakea sen kahvin koneen avatessa windowsin. Tuliketun klikkaus aiheuttaa suunnilleen samantien netissä oleilun. Ja mistäkö tämä sitten johtuu, se muisti kun ei ollut se kriittisesti hidastava tekijä. No tietysti siitä, että koneelta on nypitty kaikki irkun turhanpäiväiset lataukset, niiden poistojen jälkeenkin koneelle jääneet roinat ja muut vastaavat pois. Ja mikä parasta, levyjen polttaminen onnistuu jälleen. Hah! Sekin ominaisuus kun oli kuoleentunut. Poltto-ohjelma oli kyllä, mutta ohjauspaneelissa näkyi tyhjä kohta josta irkku mitä ilmeisimmin jossain ihme huumassa oli onnistunut poistamaan jonkun kriittisen ohjelman. Hyvä irkku! Jatkossa olenkin luvannut itselleni, että mitään mitä en itse ole koneelle ladannut, en myöskään poista.

Lauantaina olin aikeissa postata blogiin ukon läppärillä. Kirjoitinkin jo kirosanojen voimalla useamman rivin tekstiä, minä kun en tule ukon läppärin näppiksen kanssa juttuun, en alkuunkaan. Ja miten kävi! Koko teksti katosi kuin pieru saharaan tai tuhka tuuleen siinä kesken lauseen suunnilleen, kämmensyrjä osui ilmeisesti taas jotenkin siihen hiirilevyyn tai johonkin, ja siinä sitä vasta perkeleet lensikin. Helvatta! Etenkin kun kirjoitukseni oli vähintäänkin älykäs ja kantaaottava ja vaikka mitä, ja en minä sitten enää uudestaan sitä jaksanut. Okei, ei se nyt niin älykäs saati edes kantaaottava ollut, kunhan lätisin tapahtumista.

Ja niitä on ollut, tapahtumia. Ensinnäkin, perjantai oli ukon ensimmäinen lomapäivä, hurraa! Perjantaille osui muitakin loistotapahtumia, kuten se, että teini sai tiedon siitä että pääsi siihen kouluun ja sille linjalle mihin haki. Hurraa ja jippiajei! Perjantaina oli myös selvästi nähtävissä, että junnun saamat lisälääkkeet alkoi tehdä tehtäväänsä ja junnu vietti oksennusvapaan päivän. Ensimmäisen pitkään aikaan. Jes! Ja vielä yksi tapahtuma päivälle osuu, mutta sen kohdalla irkku ei ole välttämättä niin hiphei-henkinen...

Olenhan kertonut, kuinka irkulla on vauva? Se spede, sellainen äidin pieni vauva. Sylivauva. Vauva vauva. Hitto, se vauva oppi ryömimään kunnolla eteenpäin. Tosta vaan, pam. Perjantaina. Kadoten milloin minkäkin nurkan taakse. Siis hei, irkulla ei kohta ole enää vauvaa, etenkään kun se vauva ei ota kuuleviin korviinsa kun irkku sanoo sille ettei vauvat yritä tunkea rappusiin. Eikä vauvat koeta nousta pystyyn hyllyä vasten. Eikä vauvat todellakaan nosta koko ajan peppua pystyyn ja koeta kontata. Eikä ne syö grillattua nakkia edes sitä pientä määrää jonka isi antaa. Eikä vallankaan kuolaa vieressä kun äiti syö ranskalaisia saaden naksuja, mikäli yksikään murena ei niiden suuhun kulkeudu. Irkusta on tulossa hyvää kyytiä vauvavapaa äiti...

Että tällaista kivaa täällä. Spedelle puhkesi myös hammas numero neljä perjantaina. Ylös, hampaan numero kolme viereen. Mitä tästäkin sitten pitäisi ajatella. Että kohta se syö pihvit, juo kahvit ja heiluttaa armeijaan lähdön merkiksi rappusilla vetistelevälle äidille. Kamaluutta sentään. No, ehkä siihen menee vielä hetki, kuitenkin. Ja nyt, päätän raporttini tämän huipputykkini takaa ja siirryn surffaamaan uutisaiheet. Ne oikeat siis. Se on moro ja viettäkää reipashenkinen maanantai!