Kiakkomatsi, näin manselaisittain, oli vallan mainio juttu. Tai jaa, ei se kiakkomatsi ollut niinkään mainio, Tapparan peli oli aika munatonta touhua pari ekaa erää, eikä allekirjoittaneen nautintokaan ollut alkuunkaan sitä luokkaa kuin allekirjoittanut oli olettanut. Voisikin ehkä sanoa että eka erä meni penkin alle ja ihan joka tavalla.

Reissu itsessäänhän alkoi vallan mukavissa merkeissä. Paklasin, föönasin ja tuunasin vaatteita. Ihastelin sitä että mahduin pillifarkkuihin joissa olin näyttänyt makkaralta vajaa vuosi aiemmin. Enkä vain mahtunut vaan näytin suorastaan hyvältä eikä mikään puristanut, kuristanut tai painanut. Asentelin kaulakorua, korviksia, vetelin maskaraa ripsiin. 

Hetken perästä olimme mansessa, istuimme Rotwallissa ja odottelimme taksia kiikuttamaan meidät hallille. Hallilla piipahdimme Hemingwayssa, etsimme paikkamme ja istahdimme alas. Jes! Ja sitten se alkoi. Prinsessa soitti, henkeen otti ihan tuhatta ja sataa. Silmiä kirveli. Prinsessahan on allergisoitunut kissoille ja pahasti viimeisen vuoden aikana ja hän aloitti viikonloppuvapaan siirtymällä bestikselleen jolla on neljä kissaa.

Siellä bestiksellä oli meikattu, syöty ja valmistauduttu diskoon. Kyllä, prinsessa on meikannut nyt NELJÄSTI! Tsiisus! Mutta nyt otti henkeen. Ei kulkenut. Siis henki. Ihan kiva tilanne, istut itse mansessa jäähallissa ja lapsi soittaa hädissään. Minä soitin teinille. Teini soitti prinsessalle. Minä soitin prinsessalle. Teinille. Siinä kohtaa adoptiolapsi oli, onneksi, jo hypännyt pihassa seisovaan voldemariin ja kaasutteli diskon pihaa kohti.

Kotona teini tuuppasi prinsessalle allergialääkettä. Junnun avaavaa. Adoptiolapsi soitti ja kysyi miksi avaava ei ota auttaakseen. Totesimme että prinsessa pelästyi tilannetta niin pahoin että tämä hyperventiloi. Minä neuvoin tuuppaamaan suodatinpussia nokan eteen, paperipusseja kun taloudessamme ei ole koskaan ollut. Puolen tunnin päästä tilanne kotipäässä oli ohi, prinsessa oli oma itsensä ja se sen sitten varmaan tekikin.

Minä sain hallilla paniikkikohtauksen. Elämäni kolmannen. Hillitsin, hillitsin ja hillitsin. Pelkäsin aivan sikana vieressä huutavaa kiekkokansaa, tunsin pakokauhua ja pakotin, pakotin ja pakotin itseäni ajattelemaan järkevästi. Se toka erä meni sekavasti. Ukko piti kädestä kiinni, tiesi ettei kaikki ole hyvin ja lopulta sain kuin sainkin itseni repäistyä tilanteesta irti; totesin ukolle että nyt käyn vessassa ja kas, käytävällä oli tilaa ja ilmaa jota hengittää.

Aika pelottava tilanne, siis itselle. Todennäköisesti ukollekin. Mutta se meni ohi ja olin taas oma itseni, lievällä epävarmuudella höystettynä tosin. Hallilta siirryimme syömään Amarilloon ja jösses iivari sentään. Minkä kokoinen on ruoka-annos? Että me olimme ähkyssä! Että minut ilahdutti karitsa! Ja minä en edes pidä lampaasta lautasella mutta se karitsa, nam! Olin jo katsonut jälkiruoankin valmiiksi vaan miten kävi?

Osa punaviinistä jäi lasiin juomattomana eikä toivoakaan siitä että olisin saanut itseeni mahtumaan enää mustikkajuustokakkua. Se on tuo tallailu kummallinen apu ylensyömiseen. Me lähdimme tallailemaan pitkin hämppiä ja kas, henkan (Wanhan postin alakerrassa) kohdalla olimme jo kuosissa jolloin voi nauttia ainakin jälkkärijuomat jos ei muuta. Ukko katsoi vähintäänkin karsaasti, vaikkakin pilke silmäkulmassa, kun joutui jättämään takkinsa narikkaan minun kulkiessa takki päällä baariin. Kas takkihan on naisen asuste, on se!

Kotiuduttuamme täyttelin teinien kanssa heidän toimeentulotukihakemuksensa, suututin joutessani adoptiolapsen (teini suihki naisten hajuvettä tämän hiuksiin ja minä kielsin moisen koska adoptiolapsihan on lesbosuhteissaan se mies jolloin adoptiolapsi tulistui (et koskaan ikinä tule ymmärtämään lesboutta ja sillä sipuli!) ja hetken päästä olimme jo taas kuin hmmm... miksi sitä sanoisi? 

Adoptiolapsen mukaan minä olen hänelle kuin äiti. Sitäkö tämä tulistuminenkin osoitti? Turvallinen ihminen jolle voi suuttua? En tiedä. Sen tiedän että adoptiolapsen äiti-suhde on enemmän kuin kipeä, enemmän kuin sairas. Adoptiolapsella on toki äiti mutta yhtä ainoaa tämän valitsemaa tapaa elää äiti ei hyväksy. Toivottavasti olette kaikki ymmärtäneet että adoptiolapsi ei ole oikeasti adoptiolapsi, ei minun, ei ukon eikä omien vanhempiensa.

Minä puhun tästä adoptiolapsena koska tyttö on kiinnittänyt itsensä minuun näkymättömin säikein, tämä on minulle rakas ja tärkeä ja osa perhettä ja sitä tämä tulee aina olemaan. Mitään virallisia papereita missään ei ole, tämä on äitinsä tytär, olkoonkin että äiti ei hyväksy tämän elämää tai elämänsuuntaa. Yhtä kaikki, minulle lapsi on rakas ja tärkeä ja eikö se riitä syyksi siihen miksi puhun tästä adoptiolapsenani? Meillähän hän aina on jos jossain? Minullehan hän aina soittaa jos tarvitsee apua tai tukea? 

Teinitiimi lähti kotiin yhden kanttiin, me jäimme ukon kanssa kaksin ja vaihdoimme muutaman sanan ennen maate menoa. Adoptiolapsen kanssa viestittelimme, pyysin anteeksi jos olin loukannut kommentillani mutta eipä tuosta kai ollut jälkeä jäänyt, adoptiolapsi totesi että hän selittää joku päivä ihan ajan kanssa miksi tulistui. Hyvä niin, selvittämättömät asiat on pahimpia.

Aamulla heräsin jokseenkin väsyneenä ennen seiskaa speden seuraksi, unta oli plakkarissa muutama hassu tunti ja eilinen olisi mennyt sohvalla jos olisin itse saanut päättää. En saanut. Ukon serkkupoika paukahti paikalle tyttärineen ja kas, ennen kuin ehdin kissaa sanoa oli ukko ja serkkupoika maailmalla ja minä kotosalla omien ja serkkupojalta lainatun lapsen kanssa. Kokkailin sapuskaa, makoilin sohvalla tuijotellen töllöä ja ihmettelin elämää.

Päivän päätteeksi keskustelin pitkään ja hartaasti junnun terkan kanssa. Tämä tilanne on todella ahdistava. Tässä tilanteessa ymmärrän paremmin kuin hyvin miksi lapset ja vanhemmat ei saa olla samassa koulussa jos kyseessä on oppilas/työntekijä. Minä en voi mennä ja huutaa kurkku suorana. Tai voisin toki mutta mitä minä saisin sillä aikaan, sahaisin oksaa itseni alta. Voi olla että teen vielä niin mutta pidättelen.

En minä halua vaihtaa tätä työyhteisöä mihinkään toiseen. Minä olen kuin kala vedessä, kuin kotonani. Ja silti. Voisiko tämä olla vaikeampi soppa? Junnun luokanvalvoja palaa saikulta maanantaina. Me näemme, me törmäämme. Minä en kunnioita häntä luokanvalvojana enää pätkääkään, päinvastoin, minä HALVEKSUN häntä. Poika 17v oli miljoona kertaa levottomampi kuin junnu ikinä, mitä teki luokanvalvoja?

Totesi että EI TUO PAHA OLE, on vain levoton, ja hänhän tekee töitä ja oppii hoitamaan homman. Ja oppikin. Poika 17v ei ole koskaan kunnioittanut ketään opettajaa yhtä paljon kuin alakoulun opea joka laittoi tämän ruotuun eikä varmasti tule edes kunnioittamaan. Ja nyt minä seison suunnilleen tyhmänä idioottina ja mietin miten toimia. Jos vain aukoisi suutaan ja levittelisi käsiään?

Ukko on päättänyt toisen toimintatavan. Hän tahtoo tavata open. Mikä soppa siitä sitten vielä kehkeytyykään jos niin käy. Painan jarrua ja toivon unohdusta tässä kohtaa. Ja silti tiedän että tässä on toimittu enemmän väärin kuin todnäk ikinä tämän koulun historiassa. Samalla syytän itseäni, minäkö sen aiheutin? Olisiko toimintatavat olleet toiset jos en olisi tuttu? Töissä siellä? 

No, tämä tästä. Luulenpa että ruoanlaittoa ja pyykkäystä lukuunottamatta vietän tämänkin päivän sohvalla. Se on moro ja hyvää pyhää!