Että työviikko olikin ohi huis vaan vilauksessa. Toisaalta hyvä; kun jää tekemisen nälkää niin sillä mennään vielä pitkään. Vaan olipa viikko. Maanantaina jännitti ihan sikana aamulla, olo oli hetkittäin vaivaantunut ja välillä ajattelin jo että voiko koko jutun perua ja saanko astua takaisin turvalliselle ja tutulle (koti)maaperälleni. Ehdin siinä jo miettiä paniikkikohtauksen mahdollisuudenkin ja pidin sitä jopa varsin mahdollisena vaikka en moista ole kokenut kuin kahdesti elämässäni ja nekin hammaslääkärin tuolissa istuessani.

Tosiasiahan on että kotona viettämäni kaksikymmentä (!) vuotta on tehneet minusta vähemmän sosiaalisen ihmisen verrattuna siihen mitä olen tottunut olemaan. Tai niin. Tottunut olemaan. Veikkaanpa että jos kohta ei muut blogikävijät niin ainakin vakilukijat ovat tienneet jo pitkään että olen perusluonteeltani sosiaalinen. Se perussosiaalisuus on kadonnut vuosien mittaan johonkin, tai ei oikeastaan kadonnut vaan hautautunut tähän neljän seinän sisällä elämiseen.

Se hautautuminen on ollut jopa niin perusteellista että viimeisen vuoden-parin ajan kotoa lähteminen on ollut välillä ylivoimaisen vaikeaa. Toisinaan olen ehtinyt jopa pelätä että sairastun paniikkihäiriöön ihan oikeasti ja kunnolla, niin etten pysty toimimaan enää sosiaalisissa tilanteissa kuten esim. kauppareissuilla ilman että lankean pelon pauloihin. Jälkikäteen on helppo sanoa että mikä onni että ukko on riehaantunut riepottamaan vaimoaan milloin mihinkin viimeiset pari vuotta.

Jos oikein tarkkoja ollaan niin minä tarvitsin sen. Hautautumisen omaan elämääni ja omaan perheeseeni. Minä tarvitsin sen nollatakseni oman lapsuuteni ja sen turvattomuuden tunteen jossa nuoruuteni vietin. Minä tarvitsin sen omaan perheeseen takertumisen ja oman perheeni takertumisen minuun. Eilen illalla sitä sivuttiin pojan 16v kanssa käydyssä keskustelussa, tämä kun oli lähdössä kaverilleen yöksi ja pakkasi reppua mukaansa.

Kyylävikainen äiti päätteli pojalle kutomiaan tumppuja ja kehotti tätä istumaan vielä hetkeksi, tumput olisi ihan juuri valmiit. Poika istui sohvalla ja manaili äidille päättelyn hitautta, matkassa kun pitäisi olla jo. Tumput pääteltyäni pyysin poikaa näyttämään mitä tämä oli pakannut reppuunsa, minä näet epäilin että suunnitelmissa oli ryypiskelyä pippaloissa joista olin "kuullut" pojan puhuvan kavereidensa kanssa. Poika esitteli repun sisällön todeten samalla että ihme ratsiameininki taas.

Pakkohan se oli todeta että hei, maailmassa on ihan varmasti paljon myös niitä äitejä jotka eivät kyttää ja joita ei kiinnosta missä ne tenavat heiluu ja olisiko se sitten kiva jos omakin äiti toimisi niin, samalla pyysin poikaa ojentamaan reppunsa vielä äidinkin lähikurkkailuun ja jo repun nosto kertoi ettei repussa tosiaan ollut kuin ne vaihtovaatteet jotka poika oli jo esitellytkin. Pojan kommentti oli aika liikuttava; mistä hitosta hän tietää kun ei sellaista tilannetta ole koskaan ollut ettei äitiä kiinnostaisi.

Sen verran minullakin on aivotoimintaa että tajusin myös sen että vaikka reppu olikin kokolailla tyhjä ei se tarkoittanut sitä etteikö sinne voisi heti nurkan takana livahtaa six-pack joten kysyin pojalta vielä mihin aikaan sovitaan soittotreffit. Poika kun oli aikeissa jäädä kaverilleen yöksi ja näin ollen äidin varoituskellot oli vielä herkemmillä tulilla. Päätettäköön tämä äiti-poika-tarina siihen, että äiti soitti pojalle hieman ennen yhtätoista ja kas, poika olikin edennyt jo lähinaapurustoon ja totesi tulevansa kotiin yöksi. Että moneltako ne ovet menisi kotona lukkoon, tietää olla ajoissa paikalla. Ennen puoltayötä poika saapuikin sievästi kotiin.

Niin, minä olen ollut aika tarkka lapsistani, en sitä väitä. Ja miksi en olisi ollut, he ovat minun perheeni ja minun tärkeimpäni. Tärkeimpäni sittenkin että olen alusta asti uskonut siihen totuuteen että lapset ovat vain lainaa ja näin ollen olen pyrkinyt pitämään suhteen ukon kanssa hyvänä. Hittolainen soikoon, mehän tässä olemme ne jotka ovat yhdessä vielä sittenkin kun lapset kirmaa maailmalle. Me olemme ne jotka yhdessä elämme, koemme ja menemme vielä sittenkin.

No johan harhautui taas. Mutta siis minä olen varmasti tarvinnut tämän ajan. Tarvinnut sen kerätäkseni itseäni, kootakseni ajatuksiani, kasvaakseni ihmiseksi jolla on jotain mitä antaa. Pojan sanat oli oikeastaan kaunein kiitos kaikista näistä vuosista; minä olen ollut ja välittänyt. Sitähän minä olen aina toivonut voivani antaa omille lapsilleni, välittämistä, rakkautta ja turvaa. Sen ettei näiden tarvitse miettiä kiinnostaako äitiä vai ei.

Ehkä minä tarvitsin sitten pientä pukkailua eteenpäin, enkä tarkoita tällä ukon hetkittäisiä toteamia siitä että olisikohan sinun hankittava töitä enkä edes sitä lasten välillä kirkumaa "mee äiti töihin". Ne pukkaukset taisi olla lähinnä minun ja anopin keskinäiset välien setvimiset, isäpuolen tapaaminen vuosien jälkeen. Ennenkaikkea isäpuoli sai sen aikaan. Minä olinkin vielä olemassa. MINÄ. Se sama minä kuin silloin ennen lapsia. Se oma-aloitteinen, tekevä ja menevä.

Ihanaa. Minusta on pidetty töissä ja minä olen pitänyt ihan sikana sekä töistä että ihmisistä joita olen töissä tavannut. En väitä etteikö koulumaailmassa olisi hierarkia olemassa mutta eikö hierarkia ole kaikissa työpaikoissa? Oikeastaan minua ei koko hierarkia edes kiinnosta saati häiritse mutta en väitä etten ymmärtäisi niitä työpaikassa vuosikausia olleita työntekijöitä jotka välillä kettuuntuvat siihen hierarkiaan.

Ehkä minäkin kettuuntuisin siihen jos olisin ollut töissä pidempään tai olisin ammattilainen mutta hei, minähän olen aloittelija. *heh* Ymmärrän silti hyvin "kollegaa" joka kirosi hartaasti vähemmän aikaa työpaikalla toiminutta ja paljon nuorempaa opettajaa joka oli lähettänyt hyvin tylyin kommentein tämän ja yhden yläluokkalaisen oppilaan pois opettajanhuoneesta kun kollega oli ollut aikeissa etsiä laastaria oppilaan rakkoihin. Niin, kai muistin mainita että koululla on tehty remonttia joten esim ensiaputarvikkeiden sijainnin tietää tällä hetkellä vain harvat vahingossa oikealle kaapille osuneet.

Silti, minua ei ole ainakaan vielä kukaan kyykyttänyt, ei sen enempää opettajat kuin muutkaan avustajat. Siksikin nautin ihan sikana työstäni, toistaiseksi kun tuntuu siltä että kunhan itse hoitaa työnsä hyvin niin se riittää. Ja minähän olen hoitanut, jo ihan siksikin että minä pidän työstä ihan sikana. Omaa itsearvoa kohottaa ihan järjettömästi se että yhtäkkiä oletkin yksin luokassa koko tunnin ja huolehdit puolen luokan toiminnasta!

Kyllä! Jo keskiviikkona olin puolen luokan kanssa keskenäni luokassa ja vahdin touhuja, ilmeisesti se edellispäiväinen liikuntatunti ja muukin päivä sai sitten oman luokan open luottamaan enemmänkin kykyihini olla "ohjaimissa" sillä jos kohta keskiviikkona tämä touhusi suht kiireellä ATK-luokkakeikan puolen luokan kanssa niin eilen se toinen puoli luokkaa sai nauttia rauhallisesta koko tunnin kestävästä retkestä ATK-luokkaan minun hoitaessani toisen puolen luokan tunnin alusta loppuun ohjeiden mukaisesti ja opettajan kysyessä palattuaan vain että menikö kaikki hyvin.

Menihän se tunti hyvin, teetin aikatestin sovitusti, teetin monisteen päälle, tarkistin monisteet ja oppilaat sai laittaa yksi kerrallaan monisteet kansioihinsa. Välillä komensin hiljaisuuden luokkaan ja voi hiivatti, oppilaathan uskoo mitä siellä sanoo. Muutama toki on jotka jää vielä pölisemään muka hiljaa mutta nyt kun kaikkien nimet ja tavat on oppinut niin luokan saa suht pian rauhoittumaan.

Kuten huomaatte, olen erittäin ylpeä omista tekemisistäni. Olen myös erittäin ylpeä omista lapsistani ja siitä miten he ovat tämän viikon toimineet kotona. Mikäpä siinä on äidillä lähteä töihin kun tietää että lapset osaa toimia yhteen ja vaikka nämä välillä kärhämöivätkin täällä niin ne pääjutut sujuu silti. Niin ja spede.

Eilen spede ei itkenyt kotona. Aluksi ei tarhassakaan kunnes äiti sitten sai lapselta ulkovaatteet pois ja pyysi suukon. Siinähän se itku tuli. Onneksi paikalla oli jälleen vastaanottamassa se speden takiaistäti joka avasi heti sylinsä jota kohti äiti sitten lapsen tyrkkäsikin kulkemaan ja kas, hetken kuluttua spede heilutti jo ikkunasta ja äiti kiitolaukkaili kohti työmaata. Alkaa sujua siis tämäkin.

Yhdeltä lähdin töistä kotia kohti ja että aurinko hyväili. Kotona join teet ja odotin ukon kotiin, tajusinpa siinä ukon astuessa ovesta sisälle että tunnelma kotona taisi olla kovin eri tällekin. Me kun istuimme teinin ja prinsessan kanssa keittiön pöydän ääressä nauramassa jollekin, mille lie, ja enpä muista koska meillä olisi viimeksi akkaporukalla naurettu. Oma olo on paljon kepeämpi ja se heijastuu kaikkiin täällä. Minä olen totta tosiaan paljon paremmalla päällä ja jaksan paljon enemmän rutinoita.

Ukon kotiuduttua lähdimme teinin kanssa piipahtamaan keskustassa ja haimme speden, tämä oli nukkunut puolisen tuntia päikkäreitä ja päivä oli mennyt kertakaikkisen hyvin. Kotiin palattuamme porukka olikin vähennyt jo yhdellä, prinsessa lähti mummun kautta yökylään serkuilleen ja illalla juhlistimme keveästi synttäreitämme ukon kanssa lasten mentyä nukkumaan.

Mutta niin, maanantaita tässä jo odottelen. Ihanaa kun elämässä on rikkautta! Ja nyt, se on moro ja hyvää lauantaipäivää kaikille!