Liittyykö tämä syksyyn, työhön vai mihin mutta outoa, perin outoa on tämä, unta kun tuntuisi riittävän nyt ihan loputtomiin. Kun ihminen on tottunut siihen, että 5-6 tuntia yössä riittää ja varmemmaksi vakuudeksi herää aamuisin jo ennen kuin pitäisi niin oudoltahan se tuntuu että nyt sitä nousee puoliunessa ylös nukuttuaan reilun 7 tuntia ja edelleen väsyttää ihan simona. Eilenkin kumahdin unille jo ennen kymmentä ja nukuin kuin tukki aina siihen kun kuulin ukon kellon soivan ennen viittä. Se kellonsoittokin sopi kuin nenä päähän siihen uneen, minä näet oletin sen olevan prinsessojen helkkäävien kutsukellojen ja jatkoin matkaani vaatekauppaan. Siis siinä unessa. Ukon tullessa herättelemään vartti viiden jälkeen olin edelleen siellä vaatekaupassa ja jokseenkin uupunut kun nousin sängystä ylös.

Tai sitten olen simppelisti tulossa kipeäksi. Vaikka enpä oikein usko. Ehkä se on sitten työ, en väitä etteikö tämä harjoittelu- ja näyttöjakso olisi kaikenkaikkiaan paljon raskaampi kuin nuo aiemmat. Työmaalla saa olla aistit valppaina kokoajan vaikka luokassa olisi rauhallistakin. Eilen minua lätkittiin, yritettiin purra, kumauttaa päällä kasvoihin ja muutamaa potkuliikettäkin siinä koetettiin viritellä. Kiva. Muitakin oppilaita koetettiin himppanen kopsautella mutta osumat saatiin onneksi ehkäistyä. En minä muuten ole ainoa johon niitä lätkimisiä jne suunnataan; samaa on tarjolla luokan oikealle ohjaajalle ja jopa opettajalle. Kun on paha olla niin on paha olla, toivottavasti apu pahaanoloon löytyy syksyn mittaan.

Työmaalta suoriuduttuani, ukko onneksi haki minut töistä kun pääsi samaan aikaan, keittelin kahvit, nautin rauhaisasta tupakoinnista (töissä en polta!) ja istuin kotvan ennen kuin lähdin hakemaan spedeä tarhasta. Tein ruokaa, täytin pyykkikoneen ja viikkailin kuivia vaatteita kaappeihin. Koskahan sitä saisi aikaiseksi käytyä kaapit läpi, niissä on paljon vaatetta jonka voisi kiikuttaa suoraan vaikka UFFn laatikkoon. Kiikutin pyykkejä kuivumaan, kuulustelin junnulta YLLIn koealueen ja luin kirjaa. Ennen kuin kunnolla huomasinkaan oli kello jo ysissä ja minä soitin pojan 16v perään sillä tätä ei vielä näkynyt. Aika pian hän tulikin kotiin ja minä siirryin nukkumaan.

Onneksi tänään on perjantai. Siis todellakin, onneksi! Luokan oma ohjaajakin totesi eilen olevansa aivan puolikuolleessa kunnossa joten kaipa se on tosiaan se työ joka tätä väsymystä nyt aiheuttaa. Kaikkihan me olemme aistit valppaina luokassa ja jopa luokkatilan ulkopuolella. Onneks työyhteisö itsessään on mahdottoman mukava, eilen minulle huudeltiin opehuoneessa että kai teen sitten sijaisuuksia kun harjoittelu ja näyttö loppuu. Tottakai teen! Luokan ope harmitteli päivällä sitä että harjoittelujakso kuluu niin nopeasti kun "ei me kyllä haluta antaa sua pois ja täällä riittää kolmellekin mennen tullen tekemistä". Niin, en väitä. Eipä luokassa ole tarvinnut toimettomana istua hetkeäkään, välillä ei välttämättä ehdi edes välitunnilla vessassa käymään kun vauhti on oikein päällä.

Niin muuten, eilen työpäiväni venähti muutamalla minuutilla. Syykin oli harvinaisen simppeli. Omat oppilaamme oli jo lähteneet kotiin ja minä istuin ohjaajien työtilassa tehden sanakortteja kun yksi siistijöistä pamahti paikalle kysyen onko minulla kiire. Vitosen pojat kun riehuu musaluokan edessä eikä hän saanut joukkoa asettumaan, heidän opettajaansa ei edelleenkään näy ja touhu käy hetki hetkeltä villimmäksi. Tietenkään paikalla ei ollut ketään muuta joten kurvasin pikaisesti käymään rehtorin luona ja totesin tälle että ope on kateissa (kakkosten sijaisen olisi pitänyt tuntia kaiketi pitää) ja meno ei kun äityy hetki hetkeltä.

Rehtori totesi soittavansa toiselle opelle jonka kenties on ollut tarkoitus pitää musatunti kakkosten sijaisen vaihtarina, voisinko mitenkään mennä siksi aikaa alakertaan rauhoittamaan joukkoja. Ja minähän menin. Oli näkemisen arvoisia ilmeitä kun ojensin koko julmetun 156-senttisen varteni ja totesin kuuluvalla äänellä heti rappujen alapäässä että nyt jokainen hiljenee ja pulinat loppuu tähän. Pojat, likipitäen kaikki minua pidempiä, hiljenivät kuin taikaiskusta. Mutta kun opea ei näy, kuului poikalauman seasta. 

Avasin musaluokan oven ja komensin porukan istumaan, totesinpa vielä että vieruskaverin kanssa SAA puhua mutta ääni EI SAA kohota tippaakaan. Ja luokan yli EI huudella. Tsiisus. Nehän totteli. Istuivat alas ja viittasivat jos tahtoivat kysyä tai sanoa jotain. Aika pian opettajakin tuli paikalle ja minä pääsin tekemään lähtöä. Tottakai jäin vielä suustani kiinni oman luokan opettajan kanssa, ainahan sitä pölistävää riittää. Eilinen oli muutenkin niin sekava päivä työmaalla, johtuen yhden ohjaajan sairaslomalle jäämisestä, että jo se aiheutti lievää vauhtia touhuun.

Kuulinpa jopa viimeisellä tunnilla että minut oltiin ajateltu laitella IPhen puolen päivän jälkeen erään ohjaajan toteamuksella "onhan meillä opiskelija". Oman luokan ope oli ollut oitis karvat pystyssä ja todennut ettei hänen opiskelijansa ole tekemässä IP-näyttöä ja hän sanoi jo opiskelijan ottaessaan ettei hän anna sitä kertaakaan muiden käyttöön sillä hän sen näytönkin ottaa vastaan. Tässä kohtaa on pakko olla tyytyväinen sillä minä en todellakaan ole innostunut IP-kerhosta saati sen ohjaamisesta. Onneksi ope on ottanut sen linjan kun on, sitä hän tosin sanoi jo aloittaessani ettei hän aio jakaa minua hetkeksikään muiden käyttöön. Oletin tosin tuon olevan liikkuva käsite mutta eipä tuo käsite tunnu liikkuvan, aika jämäkästi tämä sanojensa takana seisoo.

Ja nyt, kai se on pakko ryhtyä laittelemaan itseään työmaakuntoon. Tunnin päästä pitää olla jo menossa kovaa kyytiä sillä kävellen kulkiessa kotoa on pakko lähteä kokolailla tunti ennen työajan alkua. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai, minä tulen pyrkimään samaan.