Ja no niin. Se olisi taas kevätjuhlat. Kuten niin monena vuonna aiemminkin. Tuntuu hullulta ajatella, että tässä on kohta kymmenen vuotta juostu kevätjuhlissa ja niitä on luvassa vielä ainakin toiseksi mokomaksi, tai oikeastaan, seuraavaksi kolmeksitoista vuodeksi. Johan minä olen silloin liki viiskymppinen. Huomaatteko, kuinka hienosti osaa ajatella asiat niin, että varmasti saan vielä jonkin ikäkriisin pukattua itselleni...

Takana jälleen huonosti nukuttu yö, kun ei nukkuminen toimi, niin ei se toimi. Ehkä sitten vielä joskus. Toivottavasti ainakin. Näin Inasta unia, niihin heräilinkin pitkin yötä. Kaipaus on kumma juttu. Vähintään yhtä kumma kuin se, että noustuasi voisit itkeä ikävää mutta jostain kummallisesta paikasta ilmestyy surumielinen hiljainen hymy huulille, kun saat koneen auki ja Ina tervehtii taustakuvana. Ihmismieli on kovin sopeutuvainen kapistus.

Olen jotenkin jäänyt niin jumiin nyt Inan kuolemaan ja siihen ikävään, että odotan vain koska se helpottaa. Minä aamuna en enää ensimmäisenä ajattele sängystä noustuani alhaalla odottavaa tyhjyyttä. Inan sohvakin vietiin eilen kaatopaikalle. Ruokakipot ja teline ovat vielä kuistilla, niitä mies ei huomannut kuormaan nostaa. Ei kai sitä kaikkea voi hoksata. Hyvä nekin olisi ollut saada pois muistuttamasta, vaikka eipä siinä eroa juuri ole, muistanko Inan ihan itsestään vai muistuttaako minua jokin konkreettinen juttu. Tuollahan se on koko ajan pään sisällä, muistaminen, halusin tai en.

Kohta olisi lähdettävä viemään teiniä koululle omiin juhliinsa, sinne me fossiilit emme ole tervetulleita. Juhlat joihin pääsen on sitten poikien koululla ja ne alkavat vasta onneksi puoli kymmeneltä. Äsken kävin jo kiertämässä pihaa ympäri ja suunnitelemassa iltapäivälle ohjelmaa, pitäisi hakea pari taimea lisää, vuorimänty on kuivunut mokoma paikalleen eli sen saa nostaa pois ja korvata jollain, lienee järkevin hommata jokin paremmin kuivuutta sietävä vielä tilalle. Kartiovalkokuusta himoitsen pihan peräosaan tuijien seuraksi.

Ja perennoja, siis kivikkokasveja, niitä pitäisi muutama hakea. Ja selvittää samalla mikä olisi paras tapa hävittää muurahaispesä kirsikkapuun juurelta. Viime kesänä kirsikat vei kirvat, ja muurahaisethan niitä kirvoja hoitelee joten ehkäpä se kirvasota pitää aloittaa sieltä ruohonjuuritasolta eli muurahaisista. Kirsikkapuun runkoon ajattelin vetää teippiä jälleen, loistava muurahaisansa aina siihen saakka kun ensimmäiset sateet tulevat, sitten onkin teippien uusiminen edessä.

Ja jos sitten illalla lämmittäisi saunan. Pääsen yksin saunomaan. Nautinkohan? Vähän sellainen surumielinen olo nyt, että pahoin pelkään että en osaa nauttia vaan lähinnä ahdistun siitä että kotona on liian tyhjää. Nähtäväksi jää. Nyt siirryn tiskikonetta tyhjentämään ja muutenkin aloittelen päivän touhut, iskee muuten väsymyksen ja vitutuksen päälle.