Otsikko sopii hyvin jatkoksi tällä viikolla töissä käyttämällemme "noutaja saapuu"-fraasille jota on viljelty tehokkaasti joka päivä hieman ennen kahta. Noutaja on tosiaan saapunut sekä minulle että toiselle avustajalle ja vieläpä samalla kellonlyömällä. Myönnettäköön että kumpaisenkin kohdalla noutaja on ollut se parisuhteen toinen osapuoli mutta yhtäkaikki, fraasi kuulostaa paljon dramaattisemmalta kuin "mua tullaan kohta hakemaan". 

Josta tulikin mieleen, läheltä piti etten järjestänyt maailmanloppua tässä päivänä eräänä. Tiistaina järjettömän pulpettikuormani päällä keikkui näet maapallo jonka tämä samainen "noutaja saapuu"-kollega oli siihen laittanut koska pelkäsi itse pudottavansa sen. Parasta juuri siinä kuormassa oli se että toinen kollega oli puolestaan läntännyt samaiseen kasaan pinon roskiksia joten näkyvyys oli nollissa. Hyvin minä sen kuorman silti klaarasin perille ja ei, se maapallokaan ei tippunut vaikka kynnysten kohdalla se selvästi suunnitteli tippumista. Olisi sekin ollut kun olisin saanut maailmanlopun kesken hommien aikaan.

Eilinen oli kertakaikkisen mahdottoman kivan hektinen päivä. Juoksuaskelin siinä kuljettiin puolet päivästä, aamu menikin istuessa neuvonpidossa reksin kanssa. Pienet ekaluokkalaiset oli juuri niitä, pieniä, eikä tokaluokkalaisetkaan kovin olleet ehtineet venyä kesän aikana. Avustettavallenihan on tulossa syksyn ajaksi toinen avustaja, tai siis suunnitelma on että ainakin aluksi olemme molemmat luokassa ja jatkossa tämä toinen jää sinne ja se kieltämättä hieman harmittaa. Oma luokka kun on niin kivakiva edelleen.

Eilen aamulla reksin palaverista suoriuduttuamme silpasimme luokkaan tutkimaan istumapaikkoja, siirsimme avustettavan pulpetin takaisin edellisenä päivänä asettamaamme kohtaan, sen kun oli vanhempi opettajaparin jäsen siirtänyt etummaiseksi koska se on "esteettisesti kauniimpi" siinä. Toki, en väitä, mutta kun avustettava ei voi olla eturivissä niskojensa vuoksi. Vanhempi ope oli niin yhteistyötä ja intoa täynnä että tämä kehotti meitä samantien katsomaan muutkin paikat ja nimeämään ne jo valmiiksi kun nyt tunnemme oppilaat jo ennestään. 

Kollega tosin totesi ettei hän näitä tunne mutta helpostihan se homma hoidetaan kun minulle luokka on tuttu ja niin vain kuulkaa saimme ne pulinaklikit rikottua heti alkuunsa. Kun oppilaat viimein kymmeneltä saapuivat paikalle me viuhdoimme ulkona oppilaille sillä suuri osa luokista on muuttanut paikkaansa tämän remontin myötä. Opastimme oppilaat oikeisiin siipiin ja luokkiin ja kas, kun viimein ehdin sinne omaan luokkaan asti olikin siellä jo koko lapsilauma paikalla. 

Sen minun "lellikkipoikani" äitikin seisoi nojailemassa takapöytään ja ilahtui silminnähden kun astuin luokkaan, ilahtuminen oli jopa niin suurimuotoista että tämä alkoi heti jutella kysyen jatkanko minä luokassa ja kun poika on niin paljon puhunut minusta äidilleen ja kehunut minua. Hyvä etten saanut kyyneleitä silmiin siinä, lellikkipoikahan kun oli kevään lellikkipoikanani juuri siksi että tämä osasi kyllä vaikka mitä mutta aikaan tämä ei tahtonut saada. 

Lellikkipoika on ainoa luokassa jolle olen sanonut muutamaan kertaan että jos ei homma lähde sujumaan niin minä jään tämän kanssa koulupäivän päälle tekemään niitä tunnilla tekemättömiä joten turha kuvitella että se lellikkipoika-asema tarkoittaisi oikeasti sitä että olen tätä lellinyt. Olen antanut hieman enemmän aikaa tälle kuten muutamalle muullekin luokan oppilaalle ja tämä ajananto on liittynyt juuri siihen että lapsi on tarvinnut sitä tukea aikuiselta, olkoonkin se tuki sitten ollut vieressä istumista kun tämä tekee hommiaan tai sitä että antaa kehuja.

Yleisesti ottaen jäin oikein miettimään tätä tekniikkaani näiden tenavien kanssa. Minähän olen herkkä kehumaan heistä jokaista aina kun joku homma tulee valmiiksi. Liekö siinä osasyy sille että eilen useampi kuin yksi esitteli minulle kirjoittamaansa tekstiä reissarissa ja halusi korjata mahdollisia virheitä niin että minä seurasin vieressä valmiina kehumaan kun teksti saatiin oikein. Jos kohta kehun niin kyllä minä vaadinkin. Jos joku homma on sovittu tehtäväksi niin se tehdään, vaikka sitten koulupäivän päälle tai välitunnilla niin että istun vahtimassa.

Kaiken kaikkiaan eilinen koulupäivä meni vauhdilla. Ruokavälkkä käytettiin lähes kokonaan ruokalassa neuvomistoimissa, pienet ekat kun ei ihan täysin tietenkään ole vielä perillä miten sitä maitoa otetaan automaatista tai miten sitä ruokaa sieltä tiskistä haetaan. Se ruokalakeikkuminen aiheutti tosin sen että oma ruokkiksemme jäi väliin, me kun kiitolaukkasimme takaisin luokkaan lähes samantien kun viimeinen eka istui viimein lautasensa kanssa ruokalan pöydän ääressä. 

Kun viimein koululaiset purkautui koulun ovista ulos oli pakko istahtaa ihan oikeasti rauhassa alas hetkeksi ja todeta että hitto, tästähän se taas lähtee. Matto kainalossa hiippasimme vielä luokkaan ja suunnittelimme katalia miesopettajien pään menoksi, luokasta kun pitää saada piano siirrettyä sinne uudelle puolelle jollain ilveellä. Mattohan se on juuri se oikea malli siihen, onhan? Kovin montaa innokasta miestä emme kyllä nähneet siinä mattoa kiikuttaessamme mutta ei se mitään, tänään luokan tyhjennyttyä aiomme tehdä täsmäiskun opehuoneeseen.

Sisko tätä muuten ihmetteli eilen ehtoolla speden synttäreillä. Että miksi me sitä pianoa siirtelemme, eikö siihen ole ihan omat työntekijänsä. No on kai mutta missä, sitä me emme tiedä, ja jos niitä jäädään odottamaan niin piano nököttää vielä joululoman alussakin luokassa. Eihän niiden pulpettien siirtelykään kuulu avustajien toimenkuvaan mutta sama juttu, jos avustajat niitä ei olisi roudannut niin oppilaat olisi aloittaneet kouluvuotensa pihakouluna ja samaa olisi jatkettu vaikka kuinka ja kauan.

Synttärit sujui muuten vallan mukavasti. Vieraat tuli ajallaan ja kakut ja pizzahyrrät maistui. Spede oli täynnä intoa kun sai availla paketteja ja hyvät lahjat tämä saikin. Nyt on pojalla potkulauta, bakugan-salkku, muovisotilaita ja pyssyjä. Juuri kaikkea sitä mistä poika itse pitää ja sehän se on se ajatuskin, eikö. Kova oli pulina ja meno, onneksi meno keskittyi lähinnä pihalle ja välillä oli jo pakko toppuutella riehuvaa tenavaporukkaa.

Kumma kyllä, lapsilauman riekkumisesta huolimatta spede kuukahti kuin kuukahtikin yöunille samantien kun tämän viimein kasin kanttiin sain sänkyyn. Ja toisaalta, onko ihme. Lapsi ei ole nukkunut yhtenäkään päivänä tarhassa joten väsymyksessä varmasti riitti. Onneksi väsymys oli niin täysivaltaista että sitä untakin on piisannut koko yön niin ettei speden sängystä ole kuulunut pienintäkään ääntä. Hurraa!

Tänään pyöritäänkin sitten oppilaiden kanssa puolillepäivin ja sen jälkeen vuorossa on sitä pianon siirtelyä ja valmisteluja. Josta tulikin mieleen, sain kuin sainkin eilen infottua reksiä pikana siitä että hain sinne kouluun. Reksi hymyili leveästi ja totesi että jos soittelevat niin hän näyttää isoa plussaa, ei minun paikkani muualla ole kuin heillä koululla. Ihanaa! Eilen niitä kehuja ropisi ehkä liiankin kanssa, ihan siinä itse jo hämmentyi moisesta.

Ja nyt kuulkaa. Minä taidan ryhtyä tuumimaan millä ihmeellä minä kiikutan eväät töihin tänään, reppua kun en välittäisi ottaa vielä selkääni. Reppu selässä näet hiostaa aika ikävästi kun kävellä paukuttaa menemään, näin olen huomannut. Joten pidemmittä puheitta, se on moro ja viettäkää kivakivatorstai, minä aion pyrkiä samaan!