Jo monta vuotta ajatuksissa on siintänyt, yäk, tatuointi. Ei siksi yäk etten pitäis tatuoinneista vaan siksi että vuosi vuodelta muutun neulakammoisemmaksi. Ja se on kyllä hyi hyi. Mitä pidempään elän ainakin muka turvallisessa parisuhteessa sitä pelokkaampi minusta tulee. Tsai.

Mutta niin, se tatuointi. Haluan sydämeni päälle sydämen. Sellaisen jonka sisällä on kummassakin omassa lokerossaan pieni ihminen. Vauva. Ne minun menetetyt sydämen valtiaat. Toinen niistä lähti, ei, se ei ole oikea sana. Häädettiin. Karkotettiin. Tapettiin. Poistettiin. Millainen äiti minä olen?! Vuosikausia sitten. Tarkemmin sanottuna siitä on jo 21 vuotta. En voi enkä pysty sanomaan enempää sillä omatunto ei ole vieläkään antanut tässä kohtaa anteeksi.

Toinen lähti ilman omaa tahtoani neljä vuotta sitten. Minun pieni prinssini. Tai ehkä prinsessa. Uskon että prinssi. Kuten se 21 vuoden takainenkin. Prinssi. Kummankaan suhteen minulla ei ole tietoa ja saatan vetää uljaita haarniskoja prinssojen ylle mutta näin minä olen sen aina kokenut ja ajatellut. Mutta heille olen halunnut jo monta vuotta sen sydämen. En siksi että se koskaan poistaisi sitä pahaa mitä olen tehnyt mutta ehkä minun olisi helpompi olla kun kantaisin kumpaakin sydämeni päällä. Minulle he oli kumpainenkin lapsia. Ei sikiöitä, ei alkiopusseja. Lapsia.

Jopa nainen heräsi törkeän vakaviin ajatuksiin. Silti nainen tahtoo loppuun todeta, kiitos Kati. Sinä todella toit valoa päivääni eikä se valo ole vieläkään kadonnut. Sähköpostia saa edelleen lähettää, oli aivan mahdottoman riemukas olo kun luin Katin postin tänä aamuna. Ja nyt, hyvää pyhäpäivän jatkoa kaikille, tämä siirtyy kotitöiden pariin näine raskaine ja silti keveine ajatuksineen.