Neuvolakorttien kanssa. Mistä lie päähän pälkähtikin eilen loikata vaakaan, kappas, painoa 58,6 kiloa... Eli kymmenen kiloa jo tullut. Pakkohan se oli ottaa kaikkien neuvolakortit tutkinnan alle ja katsoa, miltä tilanne siltä osin vaikutti. Ja tässäpä satoa ja selvityksiä.

Pojista olen painanut näillä viikoilla n. 55-56 kiloa, tytöistä 58-59 kiloa. Siis olisiko tulossa tyttö? Maha tosin täysin edessä, siis sittenkin poika? Kilojen mukaan ei. Tosin mies onnistui jotenkin yhdistämään tämän painon silti mahdollisuuteen että tulossa olisi poika. "Se on vaan samaa kaliiberia kun nuo likat". Järkeenkäypä selityskin löytyi.

Meillä on nuo pojat, kaikki kolme siis, rakenteeltaan balettitanssijoita. Tytöt puolestaan ovat rotevia, ei nuokaan isoja ole, siis lihavia tai erityisen pitkiä, mutta riuskan kokoisia. Voisi kiteyttää näin, että meillä on kaksi kuulantyöntäjätyttöä ja kolme balleriinapoikaa. Joten saattaahan tämäkin olla poika, on sitten vaan kerrankin osunut kokogeenit oikein sukupuolta ajatellen. Mutta jotenkin itse kallistun nyt tyttöön. Vaikkakin poikaa olen odottanut mielessäni.

Lopullinen tuloshan selviää noin kolmen kuukauden päästä. Ja lisää vauva-asioita. Mikähän siinäkin on, että pääsääntöisesti mies ei ole, tai ainakaan vaikuta olevan, kiinnostunut odotuksestani? Paitsi joskus. Sellainen joskus oli taas eilen illalla saunassa. Kysyi yhtäkkiä mikä olo on. Onko koskenut? Tehnyt kipeää? Jaksanko hyvin?

Kun kerroin, että osa supistuksista viiltelee kohdunsuuhun, eli paska säkällä siellä on alkanut tapahtumaan jotain tässä viikkojen myötä, kysyi koska se katsotaan seuraavan kerran. Seuraava lääkärineuvola lienee tuossa kolmen-neljän viikon päästä. Tiistaina on normaalineuvola. Eikö sitä voida katsoa siellä? Ei terkka sitä katso. Eikö olisi syytä? Mitään riskejä ei oteta. Sen verran mennyt kaikki miten sattuu muutenkin odotusaikana, tuumi mies.

Otat saikkua. Vieköön sisko poikansa hoitoon mihin haluaa, sinä tarkistutat kohdunsuun ja jäät saikulle jos siellä vähänkin jotain muutoksia. Ja mitä teki irkku. Vaikeni. Kolme viikkoa enää, sitten siskonpoika jää pois. Enköhän minä sen ajan kestä. Kun ei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään. Ei sitä tarvitse nostella, ei sen kanssa tarvitse sillä tavalla touhuta. Riittää kun laittaa ruokaa, kuten muutenkin tulisi tehtyä ja istuskelee itse lähistöllä. Eihän siinä ole mitään eroa siihen, miten muutenkin eläisin tällä hetkellä.

Mies on nyt ehdoton. Pahoinpa pelkään, että kytemässä on pahemman puoleinen aikapommi, joka räjähtää seuraavassa muodossa: mies sanoo ikävään sävyyn siskolleni, siskoni vielä ikävämpään sävyyn miehelle ja kas, minä istun ja ihmettelen että mikä niille tuli kun ovet paukkuu ja huuto on sen mukaista...

Josta tulikin mieleen edellinen kerta jolloin ottivat yhteen. Ja tästä on jo kolmisen vuotta aikaa. Ja tänä päivänä se jo naurattaakin, silloin se ei naurattanut. Siskoni ei siis syö ruokaa ruokaa, pienestä asti tuo on saanut siitä kakomisreaktion itselleen. Vasta lapsensa myötä se kakominen on loppunut, mutta jokainenhan ymmärtää että tuolloin siskonpoika kuten junnukin oli noin 1v eli oltiin vielä aika uudessa asiassa.

Kävipä sitten niin, että junnu harjoitteli itse syömistä keittiössä. Miten lie huitaisi lusikalla niin että ruoka lensi siskon hiuksiin. Voitte vain kuvitella sitä kakomista ja huutoa minkä ruoka hiuksissa sai aikaan aikuisessa naisessa joka oli juuri, omien sanojensa mukaan siis, käsitellyt hiuksensa kalliilla hienolla upealla ja kerrassaan ylivoimaisella hoitoaineella, ja joutuvansa nyt pesemään hiuksensa uudestaan...

Voitte vain kuvitella kuinka tästä pillastui mies, jonka poika säikähti huutavaa tätiään. Lopputulos, kauheasti huutoa, autoon pakattu lapsi, komento omalle miehelle "tuletko vai jäätkö, nyt mennään" ja minä istuin vain katselemassa kuin hyvin roolitettua näytelmää vieressä. No, kyllä ne siitä asettuivat. Sisko laittoi miehelle hieman myöhemmin, ilmeisesti uudestaan hiukset käsiteltyään viestin joka meni suunnilleen näin: "jos sovittais että tää pyytää siltä anteeks ja se tältä, ja kumpikin katsoo jatkossa kuinka lusikat heiluu. Tää nyt suuttu pikkasen turhasta ja tyhmästi, niinku sekin".

Lopullinen lopputulos siis rauha ja anteeksipyynnöt. Ja kappas, jotenkin on nyt sellainen olo, että tässä tulee tapahtumaan jonkinasteinen toisinto tuosta tapahtumasta. Sitä odotellessa.