Ja nytkin sanat tuntuvat tyhjiltä. Merkityksettömiltä. Mitä merkityksellistä voi sanoa Kauhajoen tapahtumien jälkeen? Mitä sellaista, että se muuttaisi mitään? Ei sellaisia sanoja olekaan. On vain mielipiteitä, pohdintojen tuloksia, ajatuksia. Pelkoja, hämmennystä, epäuskoa. Maailma tuntuu vielä turvattomammalta paikalta kuin vajaa vuosi sitten. Tosin sitä perusturvallisuutta järkytettiin jo Jokelassa, mutta jotenkin ihminen tahtoo aina uskoa hyvään ja siihen, ettei samankaltaista voi enää tapahtua, että sitä osataan eritavalla välttää, varoa, hoitaa. Osataan lukea merkkejä, ennalta ehkäistä.

Media on täynnä spekulaatioita siitä, miksi ampuja oli saanut aseen. Miksi asetta ei otettu pois tältä poliisin kuulemisen jälkeen. Miksi hän (ampuja) teki niin kuin teki. Miksi, miksi ja miksi. Kysymyksiä on paljon, vastaajaa ei enää. Teko herätti paitsi pelkoa, myös kiukkua. Minulle äitinä se herätti ennenkaikkea sitä pelkoa. Miten uskallan päästää lapseni kouluun? Teki mieli sanoa lapsille, että jos koulun pihaan joskus ilmestyy hautakynttilä, tulette heti kotiin ja ette enää ikinä mene sinne. Mutta eihän niin voi tehdä. Vanhemmilla on vastuu myös siitä, ettei he lietso lapsiinsa pelkoa. Että he ovat ne ihmiset maailmassa jotka niitä pelkoja siloittavat, luovat turvallisuutta.

Vaikeaa se on. Luoda turvallisuuden tunnetta kun itsekin pelkää. Joutuu hokemaan uudelleen ja uudelleen itselleen, kuinka pitää vain luottaa siihen, että maailma kantaa, että mitään pahaa ei tapahdu, että kaikki on hyvin. Ja samaan aikaan tuntee valehtelevansa itselleen. Ampuja onnistui paitsi romuttamaan monen perheen elämän ja opiskelijatovereidensa tulevaisuuden, myös monen vanhemman uskon siihen, että pelko on turhaa.

Mediallakin on selkäranka, ainakin isommilla medioilla. Iltalehteä ja Iltasanomia en ole nähnyt, mutta ainakin isommat päivälehdet Aamulehden ja HelsinginSanomien tapaan, eivät mässäile tapahtuneella. Ei etsitä syitä, ei spekuloida. Kerrotaan faktat. Pisteet näille lehdille. Ei tällaisella voi eikä saa mässäillä. Jokainen meistä spekuloi mielessään syitä. Miksi. Mikä saa nuoren miehen näkemään ihmiskunnan niin pahana, että kymmenen ihmisen tappaminen ja oman itsensä ampuminen lopuksi, on hänestä ollut oikeutettua.

Syytä etsitään yhteiskunnasta, lapsuudesta, kouluympäristöstä, vapaa-ajasta. Eikö syy voisi olla niin yksinkertainen, että nuorimies on itse ollut viallinen? Vai voiko ihmistä sanoa vialliseksi? En tiedä, mutta se sanaa minusta kuvaa parhaiten ihmistä joka katsoo lajitoverinsa niin pahoiksi, että näistä on päästävä eroon. Toisin kuin eläinmaailmassa, eroon pääsemisen jälkeen hän ei jäänyt ottamaan reviiriä haltuunsa vaan lopetti omatkin päivänsä. Eikö se kuvaa viallisuutta?

Ajatuksia herää niin monelaisia, niin moneen suuntaan kulkevia, että kaiken aikaa ei pysy itsekään niiden perässä. Ainoa joka on jatkuvasti paikalla on pelko. Huoli. Toive siitä, että omat lapset palaavat koulusta ehjin nahoin. Että kasvatan heidät niin etteivät he voisi koskaan riistää kenenkään henkeä.

Kaikille teille Kauhajoella, lämmin halaus, olette ajatuksissa ja sinne ylös taivaaseen rukous siitä, että tämä ei koskaan toistu.