Sitä veistä haavassa kääntää, mitäpä tässä muutakaan. Olen jokseenkin koukkuuntunut Supernanny-ohjelmaan, en toki niin että se olisi PAKKO nähdä joka kerta mutta aina kun muistan sen tulevan juuri nyt niin katsonhan minä. Ja kannattiko? No ei.

Viimekertaisessa jaksossa oli perhe jonka isoisä oli kuollut tapaturmaisesti. Ja arvaahan sen mitä minä jäin miettimää. Miksi äiti ei voinut kuolla liukastumalla? Miksi äiti ei voinut kuolla tapaturmaisesti? Miksi äidin piti kuolla niin kuin hän teki? Pelastajia tuijotellessa taas on tullut selväksi että jos ihminen kuolee yllättäen "nuorena" niin aina tehdään kuolemansyytutkimus ja lähetetään poliisikin paikalle.

Miksi niin ei tehty äitini kohdalla? Ambulanssi toki tuli, löi lätkät äidin rintaan ja totesi kuolleeksi mutta sen jälkeen tulikin ruumisauto. Suurin huolenaihe ambulanssilla (ei en muista edelleenkään edes kasvoja) oli miten minä voin. Ei sanaakaan siitä mitä on tapahtunut, koska ja missä. Eikö äiti ollut edes kuolemansyytutkimuksen arvoinen? 

Toki tiedän että äiti kuoli luonnollisen ja todnäk onnellisen kuoleman, jos sellaista nyt voi olla olemassa, mutta silti. Teoreettisesti ajateltuna olisihan joku saattanut käydä paikalla ja tappaa hänet. Miksi kukaan ei ottanut sitä huomioon? Oikeasti, eikö äiti ollut muka sen arvoinen? Meille, minulle, hän oli kuitenkin paljon paljon arvokkaampi kuin yksikään tutkimus ikinä.

Jälkeenpäin sain kotiin äidin vaatteet. Sinisen pussin jossa oli äidin valkoiset hankiset, punainen ulkoilupuku ja keltainen pitkä paituli. Pidin niitä pitkään vintissä tallessa, en vain voinut heittää sitä viimeistä pois. Muutama vuosi sitten heitin ja nyt ajoittain kaduttaa ja silti ei kaduta. Ei äiti ollut niissä vaatteissa. Ei äiti ollut edes niissä ambulanssin lätkissä. Väärinhän tämä on mutta itseäni säälin monesti.

Miksi ihmisen tärkeimmän ihmisen pitää nähdä tällaista. Miksi pitää kokea tällaista. Mikä ei tapa niin vahvistaa mutta miksi näin. Miksi minä en saanut pitää äitiäni. Vikoineen päivineen. Saithan sinäkin.