Ei sen enempää, ei sen vähempää. Ihan vain yksi. Tai antakaa edes yksi aamu, jolloin junnu ei herätä äitiä huonon yön jälkeen seitsemältä, vaan saisi nukkua vaikka vain kahdeksaan. No, kaipa sekin yö vielä tulee, toivottavasti ainakin.

Ensinnäkin, nukahdin hyvissä ajoin mutta havahduin liki samantien hereille kun ukko salatunnusteli mahaa ja otti sen jälkeen kainaloon. Hullu tapa sillä, etenkin kun kuitenkaan ei pystytä nukkumaan kylki kyljessä. Ja se mahan salatunnustelu sillä on ollut jokaisesta lapsesta, se kun koettaa niin olla näyttämättä minkäänlaista innostusta odotusaikana joten hereillä ollessa on turha odottaakaan että mahaa kokeilisi. Eipä aikaakaan, ukko alkoi nykiä niinkuin nyt varmaan kaikki nykii nukahtaessaan, ja kun siinä on voimaa kun pienessä kylässä niin lähikontaktissa joutuu aina hieman varomaan sen käsien nytkähdyksiä...

Ukko oli sikiunessa ja minä täysin hereillä, koetin siinä sitten hyvää asentoa hakea ja unta etsiä, mutta kukapa sitä kauhean kauaaa jaksaa. Ei muuta kuin kaukosäädin käteen ja jenkkihapatusta katsomaan, eli Cheatersit (joku rysä se on suomeksi) ruutuun. Edelleen ukko sikiunessa, sitten alkaa se jokaöinen Jaakobin paini (onneksi yleensä nukun sikeästi joten en reagoi painiin mitenkään) eli mies tuupppaa jalkaa kyljen päälle, minä tönin pois, ukko koettaa uudestaan, minä väistän ja sama kerta toisensa jälkeen alusta.

Minusta ei yksinkertaisesti ole nukkumaan niin että ukon jalka on edes omien jalkojeni päällä, loppuu verenkierto vähemmälläkin. Lopulta keksin nostaa oman jalkani koukkuun eteen niin että mies ei kohta enää edes koettanut saada koipeaan siirrettyä kun este oli järkkymätön. Cheaters loppui, minua ei edelleen väsyttänyt joten jatkoin telkkarin tuijotusta, tai niin ainakin aioin. Puoli viisi heräsin siihen kun miehen kello soi, ja tietysti silmälasit tukevasti päässä.

Mies nousi, puki ja köpötteli alakertaan, minä otin rillit päästä ja olisin nukahtanut samantien uudestaan mutta kun oli niin kaamea pissahätäkin jo. Vessan kautta siis takaisin unten maille. Eipä aikaakaan havahduin siihen että ovikello soi. Vartin yli viisi aamulla. Äänestä kuuli kuinka mies kävi ovella, alkoi vetää kenkiä jalkaan, kävi vessassa ja vaikka mitä vielä ennenkuin ulko-ovi sulkeutui.

No jo on aikoihin eletty, se haetaan nykyään kotiovelta, ajattelin ennenkuin nukahdin vain havahtuakseni jälleen samantien siihen että ulkorapuista kuului karmea kolina yläkertaan. Olin kahden vaiheilla nousenko katsomaan, väsymys vei sitten voiton vaikka hetken ehdin jo miettimään onko ukko siellä turvallaan. Ei kai sentään... Seitsemältä alkoikin sitten se normaali aamuelämä meidän sängyssä eli "joko on aamu, koska noustaan, herätäänkö jo". Puoli kahdeksalta luovutin. Onneksi on tänään mukavaa ohjelmaa, muuten olisin kuin perseeseen ammuttu karhu päivän ajan.

Teenjuonnin lomassa viestitin miehelle töihin hiton huonosti nukutusta yöstä ja toivotin hyvää ylityölauantaita, siellä tuo jännäsi radiosta Virpin pärjäämistä kisoissa. Ulkorappujen kolina selvisi ikkunasta kurkkaamalla, taas on tullut reilusti jäätä ja lunta katolta alas. Kiva, pakko ne on siitä luoda pois vaikka en saisi, tällä kertaa ei ole muitakaan kotona jolle sen homman antaisi kun pojat lähti isälleen.  Ja se ovikellon sointi selvisikin sitten miehen viestistä... Naapuri oli palaillut baarista "pää jäässä" ja käynyt kutsumassa meidät ensi viikonloppuna äitinsä 76v juhliin... Kuinka moni saa juhlakutsuja aamuviiden jälkeen?