Aikamoista ravia nämä aamut jolloin suuntaan työmaalle jalkaisin. Vaikuttaa yllättävän paljon yksi hiivatin puolen tunnin hölköttely pisteestä a pisteeseen b, ja tällä kertaa tarkoitan pisteellä a tarhaa, en suinkaan kotipihaa. Oman lisänsähän tekee se köpöttely pisteestä kotipiha pisteeseen a, sillä koskaan ei voi olla täysin varma tapahtuuko kyseinen siirtymä reipastahtisesti, kuten nyt esim pari päivää sitten, vai laahustaen kuten maanantaina tai eilen.

Kellotusta on tehty, kerran jos eräänkin, ja todettu että laahustusaamuissa riittää juuri ja juuri kunhan työnnän ulko-oven selkäni takana kiinni 7:06. Silloin aikatauluun jää vielä juuri ja juuri sen verran varaa että voin tarvittaessa istua kotvan spede sylissä tarhalla. Onneksi sitä istuskelua ei ole tarhauran alkuaikojen ja maanantain lisäksi tarvittu, maanantaina sitä tarvittiinkin sitten senkin edestä. Ei muuten hajuakaan mikä juttu se oli.

Koko matkan tarhalle lapsi piti kädestä kiinni ja itki. Siis kyllä! Spede! Joka ei ole itkenyt tarha-aamuja kuin ihan silloin ensimmäisinä tarhapäivinä liki pari vuotta sitten. Lohdullista mutta itku loppui kuin seinään heti kun pääsimme tarhaan sisälle ja lapsi huomasi parin kaverinsakin olevan jo paikalla. Mutta se kävelymatka. Lapsi piiskasi itseään koko matkan itkemään hieman lisää hokemalla "mun tulee sua ikävä, mun on isiä ikävä, mun tulee sua ikävä". Onneksi matka tarhalle ei ole tuon pidempi, siinä määrin ehdin huonoa omatuntoa lapsen itkevänä kävelyttämisestä jo tuollakin matkalla saada.

Vaan niin, itse asiaan. Näyttö alkaa tänään. Tämän näytön yhteydessä pitäisi kirjoitella itsearviointia, jonka kirjoittelun olen ajatellut hoitaa lähinnä työmaalla sopivissa tilaisuuksissa, ja samalla pitää kenties jonkinlaista päiväkirjaa päivätoimistaan. Totta puhuen en tiedä miten nämä sovitan työmaalle, luppoaika kun on himppasen kortilla jos näin voi sanoa. Eilen totesimme ekojen suunnatessa kotiin että hitsi, mihin tämä päivä meni. Vauhtia, sitä on riittänyt ja paljon.

Toisaalta vauhdin lomassa on tehty tulostakin. Mutismiin taipuvainen lapsi on saatu pysymään puhuvana vaikka niitä lukkoja aika-ajoin iskeekin. Tai aika-ajoin ja aika-ajoin, oikeastaan päivittäin. Eilen koin todellista riemua matikantunnin päätyttyä kun ope tuli kysymään minulta miten sain lapsen tekemään tehtäväsivun loppuun. Olin aiemmin tunnilla niin keskittynyt kolmeen muuhun oppilaaseen ja heidän tehtävien tekemiseensä että olin täysin missannut sekä open että luokan oikean ohjaajan käynnit lapsen luona.

Lapsi oli kuulemma mennyt täysin lukkoon. Ne täysin lukkoonmenotilanteet on jotenkin vaikeita. Lapsi kyllä kurkkii altakulmain silmiin mutta kunnon katsekontaktia tähän ei saa, tämä väläyttelee hymyä mutta on silti rakentanut ympärilleen näkymättömän seinän jonka taakse ei pääse. Jotenkin tämä vain ryhtyi laskemaan loppuja laskuja kun rullasin itseni tämän viereen, näytin tehtävää kynänkärjellä ja ojensin käteni tämän laskutueksi.

Katsopa nyt, jos sinulla on kaksi euroa ja kaksi euroa ja vielä euro niin paljonko sinulla on rahaa. Lapsi hymyili, väänteli itseään kotvan tuolissa ja sanoi hiljaisella äänellä viisi. Merkitse ja muista euron merkki, no hyvä ja sitten ostat auton joka maksaa kaksi euroa, katsopa, paljonko sinulle jää rahaa. Loput tehtävät valmistui aika nopeasti ja lapsikin vastaili hetki hetkeltä normaalimmalla äänenvoimakkuudella. Lapselle itselleenkin nämä lukkiutumiset on vaikeita. Luulenpa että jopa vaikeampia kuin meille jotka hänen kanssaan työskentelemme.

Liekö se osasyy sille että lapsi lehahtaa usein kainalooni halailemaan luokkaan astuttuaan, ulkoliikassa lajien välillä ja välitunneilla jos satun pihalla olemaan. Niin, olenhan saanut tämän osallistumaan aktiivisesti myös siihen ulkoliikuntaan vaikka ekat tunnit olikin hankalia. Toisaalta tämä hirvittää joissain määrin sillä todnäk lapsi on ottanut kovin luottavaisen asenteen minuun ja tadaa, minä toimin hänen kanssaan enää viikon. Se luottamus pitäisi saada jotenkin siirrettyä täysin toiseen ohjaajaan, ei minuun sillä hehän lapsen kanssa jatkavat toimimista.

Muilta osin eilinen, kuten totesinkin, oli vain simppelisti vauhtia täynnä oleva päivä. Yhtä ainoaa lätkimistä lukuunottamatta luokkatyöskentely toimi yllättävän hyvin, toki siellä sai mennä kuin viimeistä päivää sillä keskittymisongelmaisilla työnteko vaatii valitettavasti jatkuvaa selkään taputtelua, kirjan sivun naputtelua, hiljaisuuden vaatimista ja yleistä työrauhan ylläpitoa. Kun kymmenettä kertaa yhden tunnin aikana kehottaa lasta olemaan hiljaa niin välillä olo on himppasen hölmö. 

Iltapäivällä pääsin onneksi ukon kyydissä kotiin, jalat oli aika hyytelöä jo siinä kohtaa ja kotona riehannuin pesemään pyykkiä ja järjestelemään paikkoja. Teini piipahti kahvilla ja siinä samalla sain viestin jonka mukaan postiin oli saapunut paketti. Kipikapi postille ja tadaa! Sieltähän ne tuli, Buzzadorin testattaviksi lähettämät AirWickin tuoksutikut. Tällä hetkellä vessassamme tuoksuu syreeni ja se on ihanaa se, normaalistihan siellä haisee aamuisin se itse kun ukko siellä on pyörähtänyt.



Ariwickin tuoksutikut on kieltämättä todella positiivinen tuttavuus mutta toteanpa nyt seuraavaa; pienessä vessassa kuusi tikkua on liioittelua. Eipä silti, juuri niiden tikkujen määrää muuttelemallahan sitä tuoksun voimakkuutta muutellaan joten pitänee poistaa muutama tikuista. Tuoksutikkupakkaus sisältää lasipullon ja kuusi tikkua. Lasipullossa on eteeristä öljyä ja pulloon pystyyn tökätyt tikut johtavat sitä tuoksua pullosta. Suosittelen kokeilemaan, todella helppo ja kätevä keino saada tuoksumaailmaa raivattua pahojen tuoksujen osalta.

Teini otti kokeiltavakseen myös pakkauksen, tällä kun on kissinpissilemuongelma vessassa ja kovinpa raikasta oli hänelläkin ollut sanojensa mukaan illalla. Tuoksupakkaus kestää noin neljä viikkoa eli järisyttävän usein niitä ei joudu uusimaan joten sekin puhuu positiivisen kokemuksen puolesta. Tänään kiikutan pari pakkausta työmaalle työkavereiden testattavaksi, saapa nähdä mitä he moisista pitävät.

Vaan jaa kuulkaa, kello näyttää jo lukemia jonka mukaan minun pitäisi ryhtyä entraamaan itseäni ennen kuin herättelen speden pukemaan. Toivottavasti siellä ei sada nyt aamusta kun tallaan työmaalle, iltapäivällä pääsenkin ukkopahan kyydissä kotiin. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai!