Sonera sähläsi nettiyhteyden, kiitos Sonera tästä kahden viikon PAKOLLISESTA hiljaisuudesta. Tekisi mieli hieman pöllyyttää mokomaa firmaa.

No siis, irkku yhtenä kappaleena edelleen, kertoilen paremmin paremmalla aikaa vaavin masu-edesottamuksista. Nyt kerron jotain inhottavampaa, ikävämpää ja itselleni todella vaikean asian jonka kanssa olen alkuviikon paininut ja jonka vuoksi itkenyt enemmän kuin luultavasti sitten teini-iän jälkeen.

Rakas koiruuteni, Ina, siirtyi autuaammille pihviapajille maanantaina. Olen nyt koettanut itselleni selvittää alkuviikon miksi asia on niin vaikea minulle. Jonkinlaisia näkemyksiä olen saanut aikaiseksi, tässä pieni tiivistelmä.

Silloin kun äiti kuoli, Ina vietti yön ulkona, äidin vieressä. Äiti oli ottanut koiran hihnassa mukaan ja voin vain kuvitella sitä hätää ja ihmetystä mitä tuolloin 5kk vanha koira on kokenut kun on pakkasyössä jäänyt kuolleen tutun ihmisen kanssa yöksi.

Silloin kun muutin pois kodista jossa luulin asuvani koko loppuelämäni, lasten lisäksi mukana oli Ina. Ina oli se, jolle minä pulisin ja itkin murheet, niin pyyteetöntä rakkautta kuin eläimeltä saa, ei saa muilta. Ina oli se koira joka osasi varoa lattialla ryömivän vauvan kävellessään, se koira joka oli hyvin varoen tutkimassa kaksi vauvaa jotka taloon tulivat tämän jälkeen.

Ina oli se, jota vasten vauvat nousivat aikanaan horjuvin koivin seisomaan ja joka pysyi varmasti paikallaan vaikka tukea olisi otettukin korvista. Ina oli se, joka näytti kahdesti elämässään hammasta, kummallakin kerralla koettuaan minua lähestyneen ihmisen uhkana minulle.

Ina oli se, joka osasi käyttäytyä aikuiseksi vartuttuaan vieraissa paikoissa ja vieraiden aikana. Se, jolle ei tarvinnut korottaa ääntään, riitti kun sanoi. Inan kuolemassa jollain tavalla ympyrä sulkeutuu, se kaikki entinen on jollain tavalla ollut minun mielessäni Inaan sidoksissa.

Siinä onkin isoin syy siihen, että silloin maanantaiaamuna, kun näin että Inalla oli kipuja ja kun tämän katseesta näki kuinka koiruus itse oli tullut tiensä päähän, lupasin tälle etten laita kestämään mitään ylimääräistä vain oman itsekkyyteni takia. Lupasin, että päästän Inan pois jos se parhainta on.

Vuosiin en ole itkenyt niin paljon kun tiistaina itkin. Koko päivä meni itkiessä, viideltä aamulla heräsin itkemään. Saattoi siinä tulla tosin itkettyä muitakin menneitä, mutta Ina oli se pääasia. Ja edelleen tämä kurja ja jollain tavalla tyhjä olo, on Inasta. Ikävä on kova, eikä sitä helpota yhtään tieto siitä että lauantaina mies ottaa lapset ja lähtee mökille, minä jään teinin kanssa kaksin. Ilman sitä Inaa, jonka olen aina kokenut turvakseni.

Ja silti, kiitän sydämeni pohjasta sitä, että silloin maanantaina minussa oli voimaa ja rohkeutta antaa Ina pois. Tiistaina olisinkin luultavasti tarttunut viimeisiinkin oljenkorsiin ja laittanut koiran kärsimään vielä muutaman viikon oman itsekkyyteni vuoksi. Kuten kasvattajakin sanoi, kaikki kaunis loppuu joskus. Ja niin, kuolemakin voi olla kaunis.

Inalle sinne jonnekin miljoonittain halauksia, rapsutuksia ja suukkoja. Toivottavasti pihvit on isoja ja oma joulukinkku paistumassa.




391304.jpg


Grazy Dane´s Ina

s. 16.7.1997
k. 28.5.2007

Ikävä jäi. Ja kauniit muistot.
Rakastan sinua, siellä missä sitten piehtaroitkin.