En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen negatiivisena ihmisenä mutta nyt on kyllä pakko todeta, että tämä positiivisuusaalto mikä on ajanut ylitseni alkaa mennä liiallisuuksiin. Etenkin kun tämä sai alkunsa todellisesta negatiivisuuden pohjakosketuksesta, torstaina kun olin aivan varma että elämä ei voi olla enää paskemmin vaikka sen vääntäisi mutkalle ja heittäisi olkansa yli. Mutta niin, se perjantain onnistunut ja hilpiä hammaslääkärireissu yhdistettynä hyviin yöuniin ja ne yhdistettynä ihanan rauhalliseen lauantaipäivään ovat saaneet suun täysin heppakengälle.

Suuta kiskoo lisää heppakengälle tieto siitä, että muutaman viikon päästä voin ihan oikeasti syödä vaikka omenaa niin halutessani. Mitä todennäköisimmin nämä merkilliset pääkivut, ajoittaiset leukojen juhminnat ja kaudet jolloin hampaita ei voi kunnolla painaa yhteen, ovat historiaa. Eikä siinä vielä kaikki, nukuin viime yön kuin tukki ja nukuinkin pitkään, kuuden jälkeen nousin sen verran että laittelin spedelle aamuvellit ja painelin pojan kanssa takaisin maate herätäkseni kunnolla vasta ysiltä. Mitäs siihen sanotte! Luulenpa, että ainakin osa univeloista on nyt kuitattu.

Ja jos kohta nousin sängystä hilpeissä merkeissä, silkkaa riemua tuntien, niin siinä ei ollut vielä edes kaikki. Ehei, tämä päivä pitänee merkitä kalenteriin jonain ihmeellisenä ylisuperhyperhauskana positiivisuusvyörypäivänä, sillä naamiksessa minua odotti lisäyllätyksiä kaksin kappalein. Serkku oli päässyt toimittamaan kätilönvirkaa kissalleen ja pentuja oli tuolla hetkellä pyörähtänyt maailmaan jo kolme. Ilmeisesti jännitysnäytelmä päättyi nyt neljänteen pentuun, mutta täysin varmaksi tuota ei vielä voi sanoa.

Toisen ehdottoman positiivisen yllätyksen tuottikin sitten naamiksen keskustelu, jossa lähes heti kirjauduttuani kuulumisia kyseli teinin entinen poikaystävä. Se minulle niin mieluinen, jonka kanssa teini on edelleen hyvä kaveri. Jutustelimme niitä näitä, lähinnä pojan armeijasta ja tulihan sinne loppuun sitten se mitä itse hieman ilmassa olen pitkään nuuskinut. Miten teini voi? Vanha suola on janottanut pitkin syksyä ja talvea, ja janottaa näemmä edelleen, harmi vain että se janotus on lähinnä pojan suunnasta. Teini tahtoo olla vain kaveria ja niin, toisaalta varmasti parempikin niin. Silti. Mutta mukava oli silti kuulla pitkästä aikaa pojastakin, tämän vuoden puolella kun tämä ei ole ehtinyt kertaakaan edes käymään meillä.

Mutta niin. Tämä positiivisuus alkaa mennä aivan yli. Jos tätä menoa jatkuu, niin tässähän sotkeentuu vielä sukkiinsa vallan. Onneksi televisio, samoin kuin spede, pitää vielä jollain tapaa väkisin jalat maassa, kas kun meiltä katosi aamusella kaikkien muiden paitsi ylen kanavien näkyvyys. Spede puolestaan oli päättänyt riisua kakkavaippansa yläkerrassa ihan omin pikku kätösin ja mikä olikaan tulos? Pahan hajuinen, kakalla koivistaan sivelty nuori mies. Eli jotain normaaliakin sentään. Ja nyt siirryn tämän normaalin perään vielä normaalimman toimen pariin eli menen laittelemaan pyykkejä paikalleen ja imuroimaan. Tälle päivälle kun ei ole sen kummemmin suunniteltuna mitään, jos sitten ei oteta lukuun suunnitelmaa jossa haen ruokaa kyliltä ja pari leffaa samalla reissulla.

Se on moro ja viettäkää ihanan mukavan hauska sunnuntai! Niin minä ainakin aion tehdä.