30 000 asukkaan kaupunki ja yksi ainoa päivystävä lääkäri jonka kontolla sekä päivystys että sairaalaosasto. Eikä edes valmiutta tehdä ultraäänitutkimusta. Järkyttävää.

Odotin liki tunnin. Nuori, ja olkoonkin kuinka sopimaton hetki tällaisen huomioimiseen, komea poika kutsui minut sisään, kyseli olon, kuumeet, mahakivut ja vuodot. Teki sisätähystyksen, tutkimuksen ja koetti kuunnella sydänäänet doplerilla. Kaikki kunnossa siltä osin että mitään merkkiä mistään tulehduksesta ei ollut, kipu tuntui vain kohdun alueella ja kohdunsuu näytti rauhalliselta. Mutta niin. Vuoto tosiaan kohdusta, runsaanlaista ja kauniin punaista. Sydänääniä ei löytynyt.

Tällaisessa tilanteessa kun selvää hyytymää ei ole tullut, käytetään termiä uhkaava keskenmeno. Näin mies sanoi. Äitinä, joka on koko tämän odotuksen alkuajan pyörittänyt sisällään tunnetta siitä että tämä menee vielä kesken, en voinut olla sanomatta lääkärille kuinka mahdttomaksi itse koen sen, että tällaisen vuodon ja viime yön kaltaisten kipujen jälkeen sisälläni olisi elämää. Lääkäri nyökkäsi, katsoi silmiin ja sanoi että niin. Ei hänkään siihen usko, mutta hän ei saa käyttää termiä keskenmeno. Ei ilman ultraa, ei ilman hyytymää. Henkisesti varmasti raskas paikka.

Onhan se. Raskasta. Ehkä tämä olisi helpompaa jos niitä sydänääniä ei olisi kuulunut torstaina. Jos vauva ei olisi muuttunut todellisuudeksi. Ja miten voi kuulua sydänäänet, ja seuraavana iltana se sydän liitääkin enkelitaivaaseen. Miten voi rakastaa jotain jota ei ole nähnyt, vain kuullut sydämenlyönnit ja tuntenut jollain tavalla olevansa "asuttu". Miten sellaista edes surraan, tai paremminkin, miten sellainen suru perustellaan niille jotka eivät ole sitä samaa tilaa tunteneet? Miten sanot toiselle, että olet tyhjä. Miten sanot sen niin että toinenkin sen ymmärtää?

Onneksi lääkäri oli todella ystävällinen, ymmärtäväinen ja lohduttava. Sanoi että täytyy koettaa lohduttautua sillä että vauva ei olisi ollut kuitenkaan elinkelpoinen. Että luonto hoiti tehtävänsä. Kertoili kuinka paljon suurempi keskenmenon riski on näin monen onnellisesti päättyneen raskauden jälkeen. Ja kuinka paljon pienempi mahdollisuus toiseen peräkkäiseen keskenmenoon nyt oli. Jopa niin pieni että hän piti sen lähes mahdottomana. Kysyi halusinko kaavintaan. Kerroin oman kantani, jos mahdollista niin en, antaa luonnon hoitaa loppuun sen minkä aloittikin. Oli tyytyväinen päätökseeni, sanoi vielä lähtiessä että on hienoa kun ihminen pystyy olemaan niin sinut asian kanssa, mutta jos tuntuu pahalta, aina voi tulla uudestaan, aina saa muuttaa mielensä.
 
Kotimatkalla soitin ukolle, ääni petti vaikka kuinka yritti olla niinkuin ei mitään. Vaikea paikka. Silti on niin paljon asioita joista olen kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että minulla on toimiva äidinvaisto. Vaisto joka sai minut sanomaan ukollekin heti testin oltua positiivinen että olen varma että tämä raskaus menee kesken. Tunsin sen niin selvästi. Samasta syystä en halunnut että vauvasta kerrotaan vielä kenellekään. Vain lähimmälle ystävälleni ja omalle siskolleni kerroin, ukko puolestaan toiselle siskolleen ja serkulleen. Torstaisen neuvolan jälkeen kerroin anopille kun sydänäänetkin jo kuuluivat jo hoitolasten äidille, jotta tämä osaisi hakea nuoremman hoidokin ensi syksystä kokopäiväiseksi tarhalle mihin menee eskariin.

Edelleen omilta lapsilta pidettiin asia salassa. Tarkoitus oli kertoa huomenna tai viimeistään ultran jälkeen ensi torstaina. Enää ei ole kerrottavaa, ei tarvitse aiheuttaa pettymyksiä heille. Siitäkin olen kiitollinen. Ja myös siitä olen kiitollinen että voin olla täysin varma että mikään mitä minä tein ei tätä aiheuttanut. Herranen aika, minä lopetin polttamisen kahdenkymmenen vuoden tupakoinnin jälkeen kun testi oli positiivinen. Minä joka olen aina sanonut lopettavani siinä vaiheessa kun kuolema korjaa.

Aina ei voi kaikki mennä nappiin. Tämäkin kokemus oli tultava eteen, jos ei muun vuoksi niin sen vuoksi että ymmärrän jotain enemmän mitä en ennen ymmärtänyt.

Tänään ukko lähtee pienten kanssa synttärijuhliin. Minä nollaan. Nollaan itseni, elämäni, ajatukseni. Olkoonkin kuinka riskipeliä tahansa, uskon että kaikki menee maailmassa niinkuin niiden on tarkoitus mennä. Lämmitän saunan, laitan YÖn levyn huutamaan ja otan oluen, toisenkin, kolmannen. Itken, huudan ja raivoan jos siltä tuntuu. Omassa yksinäisyydessäni. Muuta tapaa en osaa. En osaa surra muiden kanssa, en osaa itkeä. Osaan kirjoittaa, ja osaan huutaa tuskani ulos, mutta siihen tarvitsen sen muutaman oluen ja yksinäisyyden. Huomenna on uusi päivä, ensimmäinen kokonainen päivä vain yhtenä ihmisenä pariin kuukauteen.