Ehkä jopa kosteaa ja ankeaa. Niinpä niin, jo eilen aamulla kuuntelin junnun niiskutusta kun nousin itse sängystä. Myöhemmin keittiön puolelle köpsötteli niiskuttava, kylmää valittava ja nuhaisella äänellä varustettu nuori mies. Päähänkin koski, mutta kun kuumettakaan ei ollut niin kouluunhan minä pojan patistin. Koulusta palailikin sitten ihan kelpokuntoinen, vain hetkittäin yskähtelevä, junnu joka niiskautti nokkaansakin silloin tällöin. Pääkivusta ei ollut tietoakaan ja kiirutta pukkasi läksyjen kanssa, kas kun se kaveri ja judo ja kaikki.

Iltapäivästä kuuntelin jo spedeäkin, toisinaan poika köhi siinä kulkiessaan. No lenssukos se sieltä? Eihän meillä lenssua lenssua ollutkaan kun junnu juuri viikko takaperin kuumeili, silloin oli pelkkä kuume ja vain junnulla kuten tapoihin kuuluu. No, eipä siinä sitten, tottahan tänne nyt yksi lenssu sekaan mahtuun mennen tullen. Ja sieltä se sitten tuleekin, ihan koko voimallaan sanoisin mä.

Viime yö oli näet levoton levoton. Junnu kyllä koisi, mitä nyt niiskutti nuhaa suunnilleen kaiken aikaa, mutta spede heräili ja huuteli ja näki pahoja unia. Aamuviideltä havahduin kunnolla hereille kun spede oli tulossa viereeni ja ojensin tälle tyynyä; väärä ratkaisu äiti, jokainen itseään kunnioittava (ja vähänkään idiootti toim. huom.) spede ei mokomia tyynyjen ojenteluja suostu hyväksymään vaan saa... kyllä, paskahalvauksen. Noin kursailematta sanoen. Ihan sellaisen reippaanpuoleisen.

Sellaisen joka edellyttää pikajuoksua keittiöön ja tämä toki äänitehosteella joka herättäisi naapuritkin jos ikkunat olisi auki. Syöksähtämistä isin syliin joka on tietysti pihalla kuin lumiukko siinä juuri vessasta suoriuduttuaan ja odotellessaan töihin lähtöhetkeä MUKA hiljaisessa ja rauhallisessa kodossa. Ja joka tietysti tuskastuu kotvan kuluttua siihen ettei tajua alkuunkaan mitä se palosireeni tarkoittaa sillä kiljumisellaan ja töihinkin pitää ja palosireeni vaan kirkuu.

Johon äiti-ihminen rääkäisee, vähintäänkin korpeentuneena paitsi siihen palosireeniin, myös siihen ihme ukonkutkaleeseen joka kuvittelee lapsen huutavan unissaan (no spede, herääs nyt, isi tässä, herääs nyt ja ei isi ehdi nyt tällaista kun isin pitää mennä töihin) että laske nyt se tenava lattialle ja anna sen kiukuta, ihme herttaslaagiheppu. Ja perään sille palosireenille että koeta nyt motti tulla sieltä takaisin tänne sänkyyn ja lakkaa kiukkuaminen, nyt on vielä YÖ!

Kas kummaa, lapsi tuli. Kai sitäkin alkoi ketuttaa se ukon isi tässä ja herääs nyt-hokema, ihan hereillähän hän oli hittolainen soikoon. Ja ehkä sitä spedeä alkoi ketuttaa sekin, että äiti ei sännännytkään perään vaan antoi pojan rauhassa mesoa isin jaloissa. Että ei se äiti nyt olekaan kuulkaa niin äitiäiti, ihme itsekäs akka kun makaa vaan ja huutelee peiton alta. Ja niin spede painoi varpaat äidin vatsaa vasten, otsan äidin leualle ja kumps vaan, simahti takaisin unille. Niiskutellen ajoittain. Että kai se äiti sitten onkin äitiäiti. Huoh.

Niin tosiaan, junnu kävi eilen tutustumassa judoon. Siinä niiskuttelun lomassa. Alle otettiin kotona, tietysti, avaavaa, ja judosalilla avaava hengasi tiukasti housujen taskussa, äiti näet sanoi kerran jos toisenkin jo kotosalla että lapsi muistaa sitten ottaa heti sitä jos tulee paha olo tai ahdistaa. Mikähän siinäkin on että sitä tulee aina lapselle hoettua? Vaikka tämä on monesti todistanut osaavansa ottaa lääkettä tarvittaessa. Höh.

Oli miten oli, judossa oli ollut varsin kivaa. Ja josko sitten ensi viikolla uudemman kerran. Oli muuten lievästi haipakkaa menoa, johtuen judosta ja jalkkiksesta, siskolikka näet haki junnun judotreeneihin poikansa seuraksi ja hilppasi meille, minä olin juuri hoputtamassa prinsessaa harjaamaan hiuksensa, vaihtamaan vaatteensa ja etsimään sen hiivatin vesipullonsa, tällä kun alkoi jalkkisharkat tunti junnun judoharkkojen alkamisen jälkeen. Sisko plääsäsi uudesta asunnostaan, prinsessa säntäili kuin päätön kana ja spede pyöri seassa kuin viipperä.

Lopulta pakkauduimme siskon autoon, siis minä, sisko ja prinsessa, spede jäi ukon kanssa kotiin, ja kiikutimme prinsessan harkkoihin suikataksemme siitä pikaisesti siskon uudelle asunnolle tuijottamaan maalattua seinää ja mittailemaan huonekalujen paikkoja. Tujoteltuamme siirryimme pikana siskon tämän hetkisen kodon kautta sinne judosalille toteamaan että lapsemme olivat kerrankin hiljaa vaikka olivatkin vierekkäin. "Judo it is!" teki mieleni kiljahtaa siinä odotellessa ja ihmetellessä hiljaista parivaljakkoa joka normaalisti kiipeilee seinille kun yhteen osuu.

Todettakoon muuten että siinä ennen judosalin puolelle tuuppautumistamme odottelimme kotvan painisalin puolella. Tai nyrkkeilysalin. Tai mikä sali nyt olikaan, kovasti siellä tunnuttiin huitelevan siellä täällä nyrkit tanassa ja toisen naama tatamissa. Vai mikä se nyt onkaan. Ja kas, siinä odottelessamme tuli mukava naisihminen ja lätkäisi minulle lapun käteen todeten että lähtekääs likat perjantaina kokeileen. Ladythaita. Hitsi. Me jäimme tätä tuumimaan siskon kanssa että näinkö pitäisi, siinähän saisi purettua aggressiot ja kuntokin kasvaisi. Harkintaosastolle laitoimme tämän siis!

Puoli kahdeksalta saimme siis pakattua pojat autoon ja sisko hurautti meidät kotiin, pikana nakoin iltapalat junnulle ja spedelle ja kas, hyppäsin jälleen kärryyn noutaakseni prinsessan jalisharkoista. Jösses mitä ravia. Hetken ehdin jo siinä miettiä että mitä hiivattia tästä tulee jos ne judoharkatkin osuu samalle illalle kuin prinsessan jalkkis, minähän saan ihan oikeasti painattaa pää kolmantena jalkana. No, onneksi judoharkat tulee olemaan keskiviikkoisin mutta aika painattamiseksi se silti menee.

Totesimme näet jälleen kerran sen saman vanhan totuuden joka on risonut itseäni about aina. Kun talossa on vain yksi auto jolla myös se toinen osapuoli käy töissä vuoropäivinä tarkoittaa se sitä, että sitä autoa ei ole aina tarvittaessa pihassa. Ensi viikon tenavakuskailut on siis lievästi mietintöjen alla, prinsessalla kun on maanantain harkat sen verran myöhään keskustassa että en uskalla tätä sinne pyörällä laittaa kulkemaan. Eipä silti, ei tämä itse uskaltaisi sieltä pois tullakaan, kasin jälkeen kun on jo pimeää.

Torstain harkat taas osuu juuri ja juuri siihen aikajanaan että prinsessa voi vielä omin pän valoisuuden puolesta sinne mennä, ongelmalliseksi asian tekee lähinnä se että keskustan kentälle on suht pitkä matka meiltä ja prinsessa ei ole pahemmin liikkunut keskusta-alueella omin päin. Ja kun prinsessa on kaiken lisäksi arka näissä jutuissa niin huoh. Ja sama ongelmahan tulee osumaan aika-ajoin junnun kuskailuun, millä minä tätä kiikutan keskustan judosalille ukon ollessa autolla töissä. Sinne nyt on kuitenkin kolmisen kilsaa matkaa ja jo ajatus siitä että kiitolaukkaan speden ja junnun kanssa salille, hengailen keskustassa puolitoista tuntia ja kiitolaukkaan kotiin iltapimeässä tenavien kanssa vaikuttaa jokseenkin, no, typerältä. Toteuttamiskelvottomalta.

Yksin minä en junnua uskalla sinne laskea vielä ainakaan pariin vuoteen, matkalla kun on risteyksiä vaikka kuinka monta ja isoja risteyksiä onkin, ei keskusta-alue ole vielä tuon ikäisen tanopin paikka alkuunkaan. Huoh huoh ja huoh, sanon mä. Ei ole helppoa tämä. Siskoahan minä joudun nakittelemaan mutta ei se kuulkaa ole kivaa sekään, eikä tämäkään aina ehdi jos tarkkoja ollaan. Enkä kehtaa kyllä jatkuvasti kyselläkään. Ukon nuorin sisko lienee sitten yksi vaihtoehto jota voi joskus vaivata jos niikseen on, vanhimmalla siskollahan ei ole sitä korttia ja keskimmäistä taas en jotenkin viitsi pyydellä.

Anoppi ei ole oikeastaan edes vaihtoehto, niin nihkeää kun kaikki aina tuppaa tämän kanssa olemaan. Joten huoh huoh ja huoh vielä kerran. Ja jos vielä kerta kiellon päälle, huoh. Mutta se huokailuista, teinillä on tänään inssiajo, hurraa! Saapa nähdä josko toinen kerta toden sanoisi, syytä ainakin olisi. Harmi että toinen kerta, vaikka sanoisikin toden, ei minua avittele tässä kuljetuspähkäilyssäni, teini kun on kuljetteluehtoot juur passelisti töissä. Mutta tosiaan, peukkuja saa pitää, alkaa olla aika hinnoissa jo tämä teinin kortti etten sanoisi.

Ja nyt siirryn suosilla siivoilemaan keittiöä, illalla kun en ehtinyt, jaksanut saati edes saanut aikaan enää ysin jälkeen ja sen kyllä huomaa. Kohtsilleen on heräteltävän joukkojakin, pojalle 14v on koulukuvaus tänään ja taitaa täällä olla muitakin kasiin menijöitä. Se on moro ja viettäkää mukava tiistai, niin minä ainakin teen!