Rahaosastolla ei. Mutta samapa tuo kai, suunnilleen kaikki lasten lahjat on hankittu (eli ilmeisesti kaikki sillä euroa ei isommaksi kisko) ja jouluruokaosastoltakin puuttuu vain osa. Kuusirahat on jemmassa joten hätäkö tässä tulee, paitsi ehkä sitten joulun jälkeen kun nappaa seinällä killuvan laskupinon joka ei ole mikään maailman pienin. Mikä ihme siinä on että tähän pirttiin tämähtää laskusuma AINA vuodenvaihteeksi? Höh!

Olen viritellyt mielessäni, salaa tietysti, toivetta siitä että tänä jouluna pukki toisi minulle jotain oikeasti sykähdyttävää. Kuten nyt vaikka lahjakortin kynsisalonkiin. Tai akun tähän vanhaan läppäriini. Tai vielä parempaa ja isompaa, uuden kauniin läppärin, tämä kun on aika hmmm... kulahtanut ja olenkin ajatellut että voisin kierrättää tämän pojan 15v käyttöön mikäli saisin uuden. Näitä salaisia toiveita olen elätellyt viimeisen pari viikkoa kun olen odotellut sitä rahaa. No, nyt voi varmasti jo sanoa että unohdetaanpa toiveet ja ollaan iloisia siitä että sisko oli kääräissyt isosiskolleen kolme pakettia. Onpa jotain avattavaa.

Eilen oli se joulukuun vaikein päivä. Se, joka alkoi jo aamusta jokseenkin haikein mielin ja joka ei ottanut ollenkaan parantuakseen. Sitä paranemista ei mitenkään helpottanut aamuinen likeltä piti-tilanne, päinvastoin. Minä palasin tarhareissulta itkua pidätellen. Olen varmaan aiemminkin sanonut että harva asia on niin hanurista kuin speden tarhasta haku jalkaisin. Kävely on kyllä kivaa mutta siinä kohtaa kun spede liittyy seuraan muuttuu touhu painajaismaiseksi.

Spedehän ei kävele. Ehei. Spede juoksee. Ja samalla hetkellä kun käännyt laittamaan tarhan porttia kiinni lähtee tämä ravaamaan. Siinä saa itsellä olla mahanalus aina jalkoja täynnä että tämä ei ehdi parinsadan metrin päässä sijaitsevalle isolle tielle ennen itseä. Tarhaan vienti kävellen on ollut yleensä ihan jees, jostain kumman syystä poika ei välitä juosta aamuisin. Paitsi eilen. Tietysti. Ja liukas oli. Ja se isotie on todellakin isotie jossa on liikennettä aina suht paljon ja näin joulun alla varsin reippaasti.

Poika kirmaisi juoksuun ja minä koetin pysyä a. pystyasennossa ja b. tämän perässä. Harmillista kyllä talvikenkäni on samat kuin kesäkenkäni; skeittarit. Harmillista kyllä niiden kenkien ominaisuuksiin kuuluu pohjien kovettuminen pakkasella. Hieman sama kuin koettaisi kävellä laudat jalkojen alla, etenkin jos on liukas kuten eilen aamulla oli. Poika siis pinkoi menemään ja minä perään. Omalta tieltämme käännytään alamäkeen jonka jälkeen on se isotie ja siinä alamäessä poika onneksi liukastui ja lensi mahalleen.

Haahaa, tuumin sisäisesti, nyt vauhti varmasti hieman hiljenee ja tavoitan lapsen ennen sitä isoa tietä. Samalla toki karjahtelin tälle että pysähdy ja seis ja odota. Pah. Lapsi ponkaisi pystyyn kuin vieteriukko ja jatkoi juoksua. Parikymmentä metriä ennen isoa tietä! Ja minä olin vasta puolessa välissä sitä alamäkeä ja jatkuvasti menemäisilläni nenälleni. APUA! Ja sitten se tapahtui, silmänräpäyksessä, minä tajusin että ei tuo nyt pysähdy ja autojakin tulee kummastakin suunnasta ja karjaisin niin että varmasti siellä parin-kolmen sadan metrin päässä tarhallakin kuultiin karjaisuni.

Ja kas, poika pysähtyi. Keskelle meidän puoleista autokaistaa. Vastakkaista kaistaa ajava teki lukkojarrutuksen ja onnistui kuin onnistuikin pysähtymään ennen suojatietä jolla poika könötti, tosin eipä tuo olisi lapseen osunutkaan vaikka auto olisi liukunut suojatielle asti. Meidän kaistalla liikkuvat autot pysähtyi rauhallisesti, niillä kun oli vielä himppanen matkaa siihen suojatiehen. Ja poika seisoi autotiellä, harkitsi selvästi itkeäkö vai ei ja lähti sitten kävelemään minua kohti. En minä siinä voinut edes rähjätä tälle. 

Sydän oli kurkussa ja päässä kuului huminaa. Otin lasta ranteesta kiinni, kyykistyin ja kerroin kuinka kamalan vaarallista tuollainen ryntäily oli ja kuinka kamalaa olisi jos auto olisikin osunut lapseen sillä lapsi olisi varmasti kuollut. Tiedä sitten ymmärtääkö lapsi vielä koko kuolemakäsitettä mutta hiljainen tuo oli. Loppumatkan tämä sitten kävelikin kuin hyvin koulutettu koira konsanaan ihan siinä vieressä ilman että edes harkitsi lähtevänsä edelle.

Tarhalta palatessani tajusin että niin tosiaan, jos se olisi tapahtunut niin mitenhän minä olisin selvinnyt siitä muutenkin jo vaikeasta aatonaatonaattopäivästä jatkossa. Kiitin suojelusenkeliä taivaassa, äitiparalla on ollut taas kiirusta konsanaan. Ja johan itketti kun kotiovelle pääsin. Itketti oikein tosissaan. Onneksi lapset oli ehtineet lähteä joulukirkkoon ja leivontaemmeet ja koneellisen pyöritellyt pyykkikone odotti eli enpä ehtinyt jäädä asiaa märehtimään.

Puoli kymmenen aikaan lapset palaili joulujuhlistaan ja kas, junnun todistus oli surkea. Osa rasteista oli juuri kuten ajattelinkin että ne varmasti on mutta osan sijainti ihmetytti ja kummastutti minua kovin. Käytösrastit oli yhtä lukuunottamatta huonoimmassa mahdollisessa ruudussa, matikan kohdalla kertolaskut ja soveltavat laskut oli arvioitu huonoiksi eikä kehumista ollut kuin oikeastaan matikan peruslaskuissa ja uskonnossa. Jahas. Matikan kohdalla olen kyllä erimieltä, poikahan laskee kertotauluja mennen tullen.

Prinsessa sai ekan numerotorkan ja sillä kohtaa olin kyllä iloisesti yllättynyt. Paljon parempi kuin oletin, siis paljon! Pojan 15v torkka taas oli kokolailla odotetunlainen. Eipä tuo kouluhommia oikein hoida joten ei sitä voi mitään ihmeellisiä numeroita odottaakaan. Todistukset tutkittuani ryhdyin pyörittämään limpputaikinaa, junnu kipaisi siivouspuuhiin yläkertaan ja poika 15v kavereineen pihalle. Prinsessa jäi valittamaan elämän tylsyyttä.

Siinä leipomistouhujen keskellä soi puhelinkin, ukon sisko soitteli kylpyläreissustaan ja kovin tuo oli aina vaan haikein mieli. Ei valmis joulu oikein sovi ihmiselle joka nauttii ylikaiken joulun valmistelusta ja kotona intoilevista tenavista. No, onpa tuonkin sitten kokenut ja pianhan se maanantai sieltä taas tulee, eikö? Adoptiolapsi tuli poikkeamaan ja istui hyvän tovin höpöttelemässä samalla kun minä veivasin toista limpputaikinaa.

Puhelinkin soi uudemman kerran ja yksi työkavereista soitteli minulle jätetystä paketista työmaalta. Että josko hän sen nakkaisi kun lähtee kotiin ja johan se piristi mieltä. Kävin tätä tapaamassa pikaisesti oman tien risteyksessä ja hienosti pikkuekat on oppineet tavutuksen salat, kortissa luki "kau-nis-ta ja i-ha-naa jou-lun-ai-kaa ***-***-le toi-voo **-**" Sellofaaniin oli kääritty kaunis kynttilänjalka kynttilöineen ja kyllä siinä oli taas kerran tippa tulla linssiin.

Viimeisten limppujen paistuessa prinsessa lähti mummulle ja ovi kävi ukon nuorimman siskon kolistessa sisään miehineen ja pikkuihmeineen. Höpöttelimme hyvinkin aikamme siinä, minä veivasin pikkuihmettä suuntaan jos toiseen ja mukavaa oli. Näiden lähdettyä ukko soitteli TAYSista, odotteli pääsyä lääkärin tutkittavaksi jälkitarkastuksen muodossa ja minä siivoilin viimeisiä rontteita keittiöstä samalla kun sulatin broitsusuikaleita mikrossa.

Tein ruoan ja kiitolaukkailin tarhalle speden noutoon ja kas, se aamuinen likeltä piti-tilanne taisi olla edelleen hyvin lapsen mielessä, niin sievästi tämä käveli vieressä koko matkan kotiin. Kotiuduttuani ei mennytkään kuin tovi kun ukko soitti uudemman kerran todetakseen että jälkitarkastus olikin muuttunut välitutkimukseksi ja leikannut kirurgi oli haukkunut itsensä joutessaan. Ei se leikkaus sitten ollutkaan se autuaaksi tehnyt toimenpide, ehei. Ilmeisesti annetut kortisonipiikit oli lieventäneet tulehdusta siinä määrin että kirurgi oli tehnyt liian kepeän siivousoperaation lonkkaan ja kas, nyt ukko oli saanut puudutuspiikin ja kirurgi soittelee tänään katosiko kipu sillä täysin vaiko ei.

Ilmeisesti tämä tieto auttaa sitten jollain tapaa diagnoosin tekoa, kirurgi kun totesi ettei tässä auta kuin tutkia ja tutkia ja tutkia vielä vähän lisää. Olipa tuo kysynyt sitäkin onko ukko pelannut jalkapalloa nuorempana, eli olisiko sitten kyseessä joku jalkapalloilijoiden tyypillinen vaurio lonkan alueella, mene ja tiedä. Ei ollut kyllä kiva tieto tämä, ei, mutta selittää hyvin sen miksi ukolta oli jalka lähteä alta pari viikkoa sitten ja miksi lonkka kipeytyy niin kovin työpaikalla. Me kun laitoimme kumpaisenkin ongelman toipumisajan piikkiin.

Ukon kotiuduttua ruokin tenavat, nakkasin toisen koneellisen pyykkiä kuivumaan ja hyppäsin autoon junnun kanssa. Nakkasimme joululimpun iskälle, iskä ei tosin ollut kotona mutta tämän avokki oli, höpöttelimme muutaman sanan avokin kanssa ja jatkoimme matkaamme hautausmaalle. Avokki olisi tullut meidän mukaamme mutta minä kielsin ja koska avokki oli yksi äidin lähimpiä ystäviä niin tämä ei ollut millänsäkään kiellosta vaan ymmärsi varsin hyvin miksi en sinne halunnut muita samaan aikaan.

Hautausmaalla oli kaunista, yllättävän moni oli jo vienyt kynttilöitä rakkailleen. Äiti taisi maksaa kiireisen aamun potut pottuina, hautakynttilää auki yrittäessäni katkaisin pikkurillin kynnen. Äidin haudalta suuntasimme vielä isän haudalle ja kyllä siinä tuli jotenkin surullinen olo kun totesin ettei haudalla ole taidettu käydä aikoihin. Isän avokkihan ei ole enää missään yhteyksissä kanssani tätä nykyä, ei tätä saa puhelimella kiinni eikä mitään joten en sitten tiedä hoitaako tämä enää isän hautaa.

Kotiuduttuani jatkoin kotihommalinjaa, pyykkiä oli vielä koneellinen odottamassa, keittiö siivottavana, penskat iltapalatettavina ja ukko makasi puoliunessa pedin pohjalla. Ukon äidin mies soitteli junnulle ja pyysi minutkin kotvaksi puhelimeen ja kas, junnu on tänään lähdössä tämän kanssa miehen äitiä tapaamaan naapurikaupunkiin. Päivä voi kuulemma venyä aika pitkäksi mutta se ei kai haittaa, totesi mies ja eihän se haittaa. Junnu rakastaa ihan ylettömän paljon miestä ja nauttii tämän seurasta.

Teini piipahti vielä iltaysin kanttiin ja minä istuin siinä vaiheessa kuin raato nojatuolissa. Tai jaa, puikot kyllä viuhui kovaa kyytiä että ei sitä ihan raadolta ehkä näyttänyt. Kympin kanttiin siirryin makkariin tuijottamaan töllötintä eikä hajuakaan miten Blue Bloods päättyi eilen. No, hyvä niin, tänä aamuna kun heräilin ekan kerran jo neljän kanttiin mutta onneksi sain vielä unen päästä kiinni ja venytin heräämisen puoli kuuteen.

Kohta pitääkin sitten ryhtyä spedeä laittelemaan kuosiin, tämä menee vielä täksi päiväksi tarhaan. Tiskikoneen taidan tyhjentää ennen sitä ja ehkäpä kiepautan vielä yhden limpputaikinan nousemaan ennen kuin kiikutan lapsen tarhalle. Onneksi pääsemme autolla eli sydänkohtauksia ei ole luvassa tälle aamulle.

Ukko lähtee nyt aamusta hoitamaan kuusiostokset ja meidän on tarkoitus lähteä vielä yhdessäkin liikkeelle myöhemmin mikäli ehdimme. Tosin tässä on niin paljon tekemistä edelleen että saapa nähdä. Junnu lähtee ysin jälkeen mummulaan josta suuntaavat sinne vieraisille, mummu tosin lähtee töihin. Saapa nähdä kuinka puuduksissa sitä illalla on, en taida juuri nyt edes muistaa kaikkea mitä pitäisi tehdä. 

YYA-taho saattaa, tai sitten ei, saada sitä rahaa tänään ja jos tämä sitä saa niin ilmeisesti pikainen treffaaminenkin on edessä. En tosin usko että näin käy mutta katsotaan. Itse ajattelin piipahtaa pikaisesti paikallisessa kodinkoneliikkeessä tiedustelemassa saako Canal-pakettia mistään muualta kuin Canalilta itseltään tai ärrältä. Jos saa niin ajattelin moisen maksukortin hankkia ukolle joululahjaksi, se kun on ollut tämän kuolaamisen kohde jo jonkin aikaa urheilukanaviensa vuoksi.

Ja nyt taidan siirtyä tiskarin tyhjennykseen. Ja sitä kautta tupakalle. Ja speden kuositukseen. Taikinan pyörittelyyn. Eiköhän tämäkin päivä tästä käynnisty vauhdilla kuten aiemmatkin. Viettäkääpä kivakivaperjantai ja se on moro!