Niin se alkaa olla paketissa tämäkin viikko. Höh nyt! Ja vastahan tässä päästiin oikein tosissaan vauhtiin. Vaan ei se mitään, vauhtia ja vaarallisia tilanteita on luvassa kotosallakin, joku yli-innokas ihminen suunnittelee pihatalkoita viikonlopuksi. Ei, se EN ole minä, kyllä nämä suunnitelmat kehittyy ihan vain ja ainoastaan jonkun mieshenkilön päässä. En väitä etteikö moiset talkoot ole syksyllä tarpeen mutta siis silti; harava YÄK! Aionkin pyrkiä parhaani mukaan välttelemään moista kapinetta ja keskittyä esim oksasaksiin.

Eilinen päivä oli kertakaikkisen mahdottoman mukava ja kiva ja vaikkas mitä! Tehokkuuskin oli ihan huipussaan, tämä tätönen näet kaarsi tarhan pihaan puoli kasin jäljestä, kurvaili speden nakattuaan työmaalle, vaihtoi sanasen jos toisenkin kollegan kanssa ja kiitolaukkaili sitten koulun yläkerran hammaslääkäriä moikkaamaan tyyliin "APUA". Tämä apua-tyyli palkittiin kurkkaamalla suuhun, toteamalla että no varmasti raapii poskea ja tuijottelemalla ajanvarauslistaa ihmetellen mihin väliin sitä emännän tuuppaisi.

Lopputulema oli simppeli. Emäntä istahti odotushuoneeseen siksi aikaa että vuoroaan odottanut rouvaihminen pääsi puudutettavaksi ja kun rouvaihminen lähetettiin odottamaan siksi aikaa kun puudutus tehoaa ja emäntä vuorestaan kaapattiin tuoliin. Toki muistin mainita hammaslääkärille, jolla olen muuten pari kertaa aiemminkin sattumalta käynyt ja joka on toinen niistä hammaslääkäreistä joiden käsiin uskaltaudun ilman että saan lähes paniikin, että muistaahan tämä olla hellä sillä hammaslääkärikammo istuu edelleen sitkeässä.

Ja tätä ei usko kyllä itse Erkkikään! Minä istahdin tuoliin huutamatta puudutusta tai vapisematta tai edes ilman että sormet olisi edes ollut tiukassa nyrkissä. Siinäkään vaiheessa kun hammaslääkäri otti poran käteensä minä en jännittynyt viulunkieleksi. Ehei. Hammaslääkäri porasi kotvan todettuaan että pala joka hampaasta oli lähtenyt olikin muovipaikan pala joten korjausoperaatio olisi helpompi kuin hän olisi arvannutkaan ja viuh ja vauh ja kas; minulla oli hammas jossa ei ollut enää minkäänlaista koloa tai terävää kärkeä tai yhtikäs mitään!

Eikä minulla ollut edes puutunutta suuta! Ehei, suu oli samantien purukuosissa, hammas kuosissa ja hyvä ettei tehnyt mieli kuulkaa suudella hammaslääkäritätöstä. Pakkohan se oli todeta tälle että minun pitäisi olla vain ja ainoastaan tämän asiakas, hammaslääkärikammokin taitaisi kaikota vauhdilla jos tämä olisi aina operoivana lääkärinä. Reippain mielin ja iloa puhkuen painelin lasku kourassa takaisin alakertaan ja ohjaajien taukotilaan, kaivelin reppua ja nappasin sopimuspinkan kouraani lähteäkseni reksin ahdistelukeikalle.

Reksi sattui kuin sattuikin istumaan huoneessaan ja hetkessä minulla oli työssäoppimissopparista yksi kappale kirjoitettuna ja kahdessa muussa allekirjoitukset alla. Että sopii ihan itse täytellä ne loppuun ja palautella oikeisiin kohteisiin. Samalla ehdin varmistaa, että onhan se soppari siitä että olen vain ja ainoastaan oman luokan tunteja ja vain ja ainoastaan sen mukaan kun ehdin paikalla aina siihen asti kun varsinainen työssäoppimisjakso alkaa. Niin ja sopiihan se, että sovin ne päivät ihan suoraan kahteen pekkaan oman luokan open kanssa. No toki toki, niinhän se on sovittu.

Reksin jälkeen ryykäilinkin sitten tiiminvetäjän pakeille kertomaan että minua ei ole talossa. Vaikka minut näkisi jossain niin minä en ole paikalla. En ennen sitä lokakuun 24. päivää, jolloin varsinainen työssäoppiminen alkaa. Jep jep. Seuraava ryykäilykohde olikin sitten junnun ope jonka kanssa olin sopinut vanhempain vartin varttia vaille yhdeksään. Että sitä osaa toisinaan olla täynnä tehokkuutta!

Vanhempain vartti kuuluukin sitten siihen päivän ainoaan "ei niin kivaa"-osuuteen. Minä näet kysyin ensimmäisenä että onko junnun kanssa ollut ongelmia, näin kun olen kuullut. No on. Ja reippaasti viimeisen pari viikkoa. Voi sitä vuodatuksen määrää. Siinä samalla puhuttiin junnun lääkityksestä ja todettakoon nyt että toisinaan sitä osaa kaksi ihmistä puhua ihan eri jutuista ilman että kumpikaan edes tajuaa hetken puhuvansa eri jutuista.

Minä näet selitin astmalääkityksestä ja opettaja oletti minun puhuvan ad/hd-lääkityksestä. Vasta tämän kysyttyä hoitavaa lääkäriä tajusimme molemmat että puheenaihe oli kummallakin eri. Se taas aiheutti opettajan puolelta ihmettelevän kysymyksen siitä etteikö junnulle tosiaan ole harkittu ad/hd-lääkityksen aloittamista. Siis mitä? Ei junnulla ole ad/hdta. Ei ainakaan todettuna. Ei ainakaan psykologin mukaan.

Mistäs hän sitten on moisen käsityksen saanut, eikö hän muka ole lukenut jostain junnun papereista siitä. Tuskin. Mutta eikös junnu käynyt ekan luokan pienluokalla. Kävi kävi, aina kevääseen asti jolloin tämä siirrettiin tavalliselle ekalle. Mutta siis eikö tällä tosiaan muka ole ad/hd. Ei. Vilkashan tuo on, mutta ei lapsella ole ad/hdta todettu vaikka herra tietää, tutkittu poikaa on ennen kouluikää ja vielä ekallakin.

Suoraan sanottuna koko vanhempain vartista jäi paska maku suuhun. Kyllä minä tiesin ennalta että opettajan ja junnun kemiat ei oikein ota osuakseen yhteen ja tiesin senkin että junnulla on ollut hankala kausi jo muutaman viikon. Ahdistusitkut on loppuneet astmalääkityksen lisäämisen myötä mutta ei tuo kunnossa ole edelleenkään, kiitos liian vähäisten yöunien, isosiskon kotoa muuttamisen ja tämän itsensä siirtymisen yläkertaan. Niin ja viikko takaperin alkaneen sitkeän lenssun joka oireilee junnulla julmettuna köhimisenä etenkin aamuisin.

Junnu on herkkis ja kaikki nämä muutokset on vaikuttanut tähän aika hiivatin kovaa. Siskon muutto, aivan kamalaa. Miten muka voi muuttaa kotoa? Junnu kun aikoo asua koko loppuikänsä kotona! Yläkertaan siirtyminen, juu olihan se aluksi kivaa mutta hei, miksi äiti ei nuku siellä? Siellähän kuuluu ihan erilaiset äänetkin öisin kuin alakerrassa! Kuka siellä uskaltaa nukkua ennen kuin on ihan rättipoikkiväsynyt kymmenen jälkeen!

Sanoinkin opettajalle, että junnun elämä on ollut sekaisin kuin korttipakka nyt tovin ja suuri osa kouluriekkumisesta johtuu varmasti siitä eikä asiaa helpota se lenssu sillä nythän astmalääkitys ei ole edelleenkään kuosissa vaikka se on tuplattu. Opettaja kysyikin, vähemmän fiksusti jos minulta kysytään, onko junnu sitten nukkunut meidän välissä yöt ennen kuin siirtyi sinne omaan huoneeseen. Öööö ei. Mutta samassa huoneessa, samassa kerroksessa. 

Lopputulema keskustelulle oli se että junnu viettää osan välitunneista sisällä, muilta välitunneilta tämä rientää suorinta tietä opehuoneen eteen odottamaan opettajaa ja niin, osan tunneista tämä viettää pienluokassa. Aha. Sikäli aha että tämä välituntisoppari oli purettu eilen lähes samantien kun sen olimme open kanssa sopineet. Voi räkä ja rähmä. Pienluokassa vietetyt äikän tunnit on hyvä juttu, siellä kun on ohjaajana kollega joka tuntee junnun jo ekaluokalta ja tietää tarkalleen millainen tenava junnu on. 

Onneksi muuten sisko piipahti illalla, sain kipattua koko tämän tapaamisen hänen niskaansa. Sisko työskentelee itse mm ad/hd-lapsien parissa ja on kerran jos eräänkin todennut junnusta ettei tällä ole millään mittapuulla katsottuna ad/hd vaikka tämä vilkas onkin. Ihmeissään se oli siskokin opettajan puheista mutta niin, ehkä osa niistä selittyy sillä että opettajalla itsellään on asperger-lapsi johon verrattuna vilkas lapsi on varmasti kuin ad/hd konsanaan.

Kökköosio käsitelty, palataanpa siihen kivakivatouhuun. Vanhempain vartista kiitolaukkailin luokkaan, oppilaat oli innosta soikeina kun pitkästä aikaa ohjaaja näytti nenänsä. Matikan tunti sujui kuin siivillä, äikän tunnilla ehdimme lukea kolmen oppilaan kanssa kirjastossa tavuharjoituksia sillä aikaa kun pidemmälle ehtineet luki varsinaista läksykappaletta. Äikän tunnilta kipitinkin sitten prinsessan kanssa koululääkäriä tapaamaan ja kas, sielläkään keskustelut ei ollut aina parhaasta päästä mutta aamuiseen verrattuna paljon mukavammat.

Kaikista parhaan lekuri heitti ehkä siinä kohtaa kun tämä kysyi prinsessalta tapaako tämä usein isäänsä ja prinsessan ilme oli näkemisen arvoinen. Jopa niin näkemisen arvoinen että lekurikin meni ihan hämilleen ja pyyteli vuolaasti anteeksi kun viimein sain sanottua tälle että prinsessa ihan asuu isänsä kanssa, ne on ne kolme isompaa lasta joiden isä asuu muualla ja prinsessa kuuluu kolmen pienemmän sarjaan. 

Vielä tunti kuvista ja kas, tämä tätönen istui autossa kaasutellen kirjastoa kohti. Kirjastokorttini on hukkunut vuonna muna ja käpy joten sitähän minä lähdin uusimaan, samalla kertaa tarttui mukaan neljä Ella-kirjaa, yksi Weeti-kirja, pari Tuija Lehtistä ja yksi Enni Mustonen. Kotona paistoin pikana jauhelihan lihaperunasoselaatikkoon, tuuppasin lootan uuniin ja luin kotvasen Weeti-kirjaa junnulle. 

Teini piipahti käymässä, vaihdoimme muutaman sanan sillä muuhun tällä ei ollut aikaa ja illansuussa tankkasin junnun kanssa enkun sanoja tämän päiväisiin enkun sanakokeisiin. Voisi totta tosiaan sanoa että eilinen oli varsin reipashenkinen ja vauhdikas päivä eikä tämä päivä varmaankaan tule siitä juuri poikkeamaan. Ohjelmaa olis nääs, sekä koululla että kotona. Ja ihan riittämiin etten sanoisi. 

Vaan niin. Kyllähän se keskustelu opettajan kanssa jätti minut miettimään junnun tilannetta. Onneksi tosiaan ehdin asiaa puimaan sekä siskon että ukon siskon kanssa jotka junnun hyvin tuntevat kumpainenkin. Onhan junnu vilkas, en väitä, mutta ad/hd. Enpä usko. Junnu kun pystyy vaivatta keskittymään tekemisiinsä, oli ne sitten legoilla rakentelua, leffan tuijottamista tai lukemista. Junnu pystyy myös vaivatta keskeyttämään nämä tekemisensä jos niikseen on eli tämä ei jumita mihinkään juttuun kiinni.

Ehkä on parempi etten nyt tuumi tätä juttua sen kummemmin, paha maku kun siitä jäi suuhun ja sille ei voi mitään. Täytyy toivoa että junnun lenssu menee ohi suht nopeasti ja lääketasapaino saadaan sitä kautta taas kuosiin, opettaja kun ei selvästikään jaksa noin vilkkaan ja röhäisen lapsen kanssa työskentelyä luokassa ja se on harmi se. Harmi on sekin että junnun opettaja vaihtui, enpä usko että moista ongelmointia olisi ilmaantunut alkuunkaan jomman kumman junnun entisen opettajan kanssa. Harmittaisi ihan etten sanoisi. 

Vaan nyt lopetan harmiintumisen ja siirryn valmistautumaan työmaalle. Tänään on ohjelmassa kummituntia ja valokuvasuunnistusta joten hurraa, menoa ja meininkiä tenavien kanssa riittää aina yhteen asti! Ai niin, eilen länttäsin kalenterin omaopen nenän alle ja totesin tälle että sopii valita sieltä kolme päivää sille syyslomaa edeltävälle viikolle jolloin minä ilmaannun koululle. Omaope oli kertakaikkisen ihastunut siihen että sai moisen valinnan suorittaa ja tadaa, nyt on kotipäivät, koulupäivät ja työpäivät hyvin hanskattuna aina joulukuulle asti!

Pidemmittä puheitta, se on moro ja viettäkää kivakivaperjantai! Minä pyrin totta maar samaan!