Ollut eilisen ja tämän aamun. Mahassa. Siis aivan päättömät. En tiedä mitä vaavinkainen oikein tekee, mutta maha humppaa puolelta toiselle koko ajan, juurikaan ei taukoja ole ollut. Voisiko sillä olla joku hiton masuahdistus päällä? Epäilen tosin, että tämä on vain suoraa seurausta siitä, että istukka on tällä kertaa takaseinässä, ei olekaan tainnut ennen olla, ja liikkeet paitsi näkyy paremmin, myös tuntuu paremmin. Lapsilla ainakin on ollut hauskaa, pojat tapitti mahaa illalla kun sohvalla makasin telkkaria katselemassa. Ja kyllä siinä katsomista riittääkin.

Olo ei ole kovin häävi. Liika on liikaa, kaikessa, myös kotihommissa. Siihen päälle kun lykätään teinin rippijuhlavalmistelut, malttamaton luonteeni ja mies jonka motoksi sopii "älä tee tänään mitään minkä voi jättää huomiseen" niin onko ihme. Siltikin, mieltä kummasti hyväilee tieto siitä, että kaikki inhottavimmat ja isoimmat hommat alkaa olla pois jaloista, yläkerran rappuset ja olohuone on enää hoitamatta. Poikien huoneen lattialta voisi vaikka syödä, yläkerran ikkunat on pesty, kuisti on ikkunoita ja verhoja vaille iskussa.

Illalla tosin hiipi jo mieleen epäilys, joudunko piipahtamaan lääkärissä kun supistukset teki kipeää ja selässä tuntui jatkuva paine. Onneksi yö rauhoitti kropan, jotenkin sitä edelleen uskoo sokeasti siihen, että ei vauva sieltä vielä hetkeen tule. Ja niin, myönnettäköön, kaikki kipeää tekevät supistuksetkin tuntuvat lottovoitoilta, pehmittävät paikkoja jo valmiiksi niin että synnytys on toivottavasti joutuisa tapahtuma ilman ihmeellisiä jumituksia. Toivottavasti ainakin.

Pelkopoliin on kolme ja puoli viikkoa aikaa, kyllä me siihen asti samassa kropassa pysytään, eikö? Sikäli koko pelkopoli on alkanut tuntumaan turhalta, että olen tajunnut, että synnytys on joka tapauksessa vääjäämättä edessä, pelotti se tai ei, mutta toisaalta menen sinne enemmän kuin mielelläni. Tahdon vastauksia, tahdon tietoa, tahdon syyn miksi kaikki meni niinkuin meni tuon junnun kohdalla. Eihän se tieto sitä takaa, etteikö kaikki voisi mennä mönkään nytkin, mutta ainakin se jollain tasolla helpottaa omaa oloa, ja ehkäpä nyt osataan välttää samat ansat synnytyksessä. En tiedä, ainakin toivon niin.

Kohta kuukausi vaihtuu. Eilen, kesken lattianpesun, tajusin että kohta, ihan pian, meillä on täällä pieni vauvantuoksuinen nyytti. Pieni ja hellyyttävä kaveri jota sisarukset, ainakin osa, innolla paijaa ja höösää. Siihen malliin pojilla ja prinsessalla intoa tuntuu olevan. Junnu saattaakin sitten olla se, joka tuumii että vauva on tyhmä. Tämä kun on tottunut olemaan se vauva meillä. Jään nyt seuraamaan tätä mahahumppaa vielä hetkeksi, sitten on pakko painella pyykkivuoren pariin.