Harvemmin tämän naisen alla alkaa enää tuoli tätä nykyä keikkua mutta eilen se todella keikkui. Tai keikkua on ehkä väärä sana, oikeampi saattaisi olla pyöriä sillä siltä se tuntui siinä kohtaa kun asiat oli kotvan edenneet. Vaan mennäänpä ihan alkuun. Aamulla lähdin, tietysti, reippain mielin ja riemu rinnoin (olikohan nuo yhdyssanoja?) viemään spedeä tarhaan todeten kotiin jääneille lapsosille että pst, älkää herättäkö isiä ennen kasia, äiti nakkaa speden autolla mutta tuo auton kotiin ja kävelee työmaalle.

Edellisiltana ukko oli näet suunnitellut että minä vien speden tarhaan ja ajelen kotiin, herätän ukon ja tämä kävelee puoliunessa autoon ajaakseen minut työmaalle ja turvatakseen näin auton saannin päiväksi. Nainen jolla on kaksi tervettä jalkaa ei kyytejä kaipaile, oli puolestaan minun näkemykseni mutta siis tätä ei tietenkään tullut sanottua ukolle. Niinpä minä kiikutin speden autolla hoitoon (spede on ylirasittava "kävely"seuralainen koska juoksee koko matkan ja puolet ajasta äidillä on sydän kurkussa) ja palasin kotiin piipahtaakseni vielä pikaisesti toivottamassa hyvät koulupäivät heränneille tenaville.

Ja sieltähän se ukko kolisi paikalle keppeineen. Että kun ei unta piisannut ja kellokin oli soimassa ja tässä hän nyt olisi ja joko mennään. Aha. Samapa kai tuo. Ukko siis nakkoi minut työmaalle ja vasta siellä työmaalla alkoi jännittää. Junnun elämä on ollut niin kovin tapetilla viime aikoina että sitä iloa työmaallakin on ollut vaikea löytää ja se jos joku on vaikeaa niellä ihmisen joka nauttii ilon puutteesta huolimatta työstään jollain tasolla.

Töissä minua kohtasi enemmän kuin iloinen yllätys. Minulle oli jätetty postia, kuori joka sisälsi populuksen sivun jossa oli tiedot sijaisuudestani, sen tuntimäärästä ja tuomasta tulosta. Jösses iivari sentäs! Sijaisuuksia kannattaa todella tehdä aina kun paikan saa! Tai jaa, mistä minä sen toisaalta vielä tiedän, kelan rahapäätös kun antaa vielä odottaa itseään. Silti! 

Eka tunti meni iloisesti äikän parissa, sanelun jälkeen jaoimme puolikkaan luokan kahtia ja minä otin edistyneemmät ja luetin heillä aiemmin tekemääni aapismonistetta. Taustapuoli oli täynnä luetunymmärtämistehtäviä ja tämä nelikko teki ne hetkessä. Palailimme luokkaan ja tunnin loputtua oma ope kyseli tahdonko jotain tekemistä seuraavalle tunnille vai onko itselläni mielessä jotain. Seuraava tunti kun oli ns "luppotunti" sillä oma luokka lähti kävelemään teatteriesitykseen minun jäädessä odottamaan junnun lääkäriaikaa.

Ei hätiä, minä olin ehtinyt jo suunnitella tekemiseni seuraavalle tunnille eli jos opelle vaan passaa niin etsin puuhavihko kolmoseen tehtäviä lapsille, nämä uudet puuhavihkot kun ehtinee täyttyä joululomaan mennessä ja minun jaksonikin loppuu ihan näillä näppäimin enkä tahdo jättää joukkoja tyhjän päälle. Tätä tarkoittaa vuorovaikutus ja yhteistyö, totesi ope. Ei meidän tarvitse huolehtia toistemme tonteista, ne toimii ilman huolehtimista ja minä olen niin sisällä luokan toimissa että osaan lukea tarpeita sanomatta. Niin. Voihan se niinkin olla, en väitä.

Niinpä kaivelin matikan tehtäviä, aapisjuttuja ja kuvia esiin seuraavalla tunnilla. Jännitinkin siinä luppohetkinä mutta niitä luppohetkiä nyt ei ollut vessakeikkaa enempää. Kympin välkällä kopsailin pikana kollegalle puuhamonisteita sillä heidän luokkaansa oli menossa yksi teatteriesityksen missannut pikkuykkönen tunniksi. Kopsailtuani kiitolaukkasin noutamaan junnua tämän omasta luokasta ja kas, siellähän poika makasi kenturat ojossa lattialla. Kaverin polvi oli osunut kasvoihin mutta herramunjee mikä säkä, rillit EI ollut vääntynyt.

Minä istuin pojan viereen terkalla, luokanvalvoja toiselle puolelle ja siitä se keskustelu sitten lähti. Lääkäri kyseli junnulta tämän koulunkäynnistä, kavereista, yleisestä mielialasta ja vaikka mistä. Junnu oli tietysti liekeissä kun hänestä puhuttiin. Olenhan muistanut mainita että junnu on mielellään parrasvaloissa? Junnu selitti ummet ja lammet, tulipa siinä sitten pojan kerrottua myös kuinka äitin tukkapöllyt vain naurattaa (ilmanko niitä ei tätä nykyä ole) ja ei, äiti ei oikein aina tiedä mitä tehdä.

Äiti komentaa omaan huoneeseen, mutta ei se häntä haittaa, siellä kun on legot. Ja ei, ei haittaa sekään että äiti komentaa omaan sänkyyn, ne legot kun saa sinnekin. Totesipa lapsi senkin että piiskaa äiti ei saa antaa, se kun on väkivaltaa. Aha. Ja poikakos sitä piiskaa on saanut? Poika 17v on saanut kerran, en kiellä, mutta tuolloin äidillä tosiaan loppui keinot kun poikaporukka ei tajunnut että ei on ei ja venäläinen ruletti kadun yli saa luvan loppua sillä kieltoja oli annettu enemmän kuin neljästi tai viidesti.

Lääkäriä hymyilytti junnun jutut mutta toki tämä totesi että ei, risua ei saa antaa vaikka keinot loppuisi. Eikä tukkapöllyäkään. Eikä luunappeja. Kaikki ne on kielletty. Mutta äitiä pitää uskoa. Tässä kohtaa hymyilytti lähinnä äitiä. Ja tässä kohtaa lähdettiin tosissaan puhumaan pojan koulumenestyksestä. Että mites on mennyt? Matikka, äikkä, enkku? Muut aineet? Luokanvalvoja selosti kuinka poika on ollut tukiopetuksessa matikasta kun ei tämä vaan ota oppiakseen.

Kertoipa tämä senkin kuinka järjettömän huonoa pojan käsiala on mutta siihen hän ei enää niin kiinnitä huomioa. Tässä kohtaa äiti tarttui täkyyn ja totesi että siihen pitää kiinnittää huomioa. Poika ei saa oppia olemaan alisuoriutuja eikä pääsemään helpommalla, äiti ainakin kumittaa kotona jos ei saa selvää. Ei hän sitä tarkoittanutkaan vaan sitä että hän kyllä tietää koska se numero on ysi ja koska se on nelonen. Ai. Äiti ei tiedä. Arvaa toki mutta varmaksi ei voi tietää.

Lääkäri päätti kysyä varmemmaksi vakuudeksi lapsen koenumeroita ja niitähän tuli. 25/30 matikan kokeesta. Äikän koe oli mennyt hyvin. Enkun sanakokeesta 5/10. Lääkäri pyöritteli silmiään. Jahas. Tässä kohtaa lääkäri katsoi parhaaksi lähettää lapsen luokkaansa ja me jäimme terkan, open ja lekurin kanssa nelistään paikalle. Ja kun hänen on nyt pakko todeta että hänen nähdäkseen tässä on kyseessä, toki vilkas, mutta keskivertoa paremmin koulussa pärjäävä poika.

Ja niin, hänen on pakko kiinnittää huomioa myös näihin tehtyihin ongelmakartoituksiin. Kartoitus joka junnusta on tehty ei ole varsinainen AD/HD-testi vaan ongelmakartoituskaavake joka antaa kuulemma aika laajan käsitteen siitä tarvitaanko lisätutkimuksia että tiedetään mikä se ongelma-alue on. Kun hänen silmäänsä pistää kaavakkeista se kuinka erilailla lapsi näyttäytyy ihmisten silmissä. Se "normaalialue", pisteet 1-5, se on se vallitseva. Yksi piste on osunut "rajatapausosioon" ja se on kuviksen open antama piste. 

Mutta se varsinainen "ongelmaosio". Siellä on tasan tarkkaan yksi piste ja se on luokanvalvojan antama täysi ja komea kymppi hyperaktiivisuudesta. Missä siitä osiosta on vanhempien tai lasta ohjaavien tai lasta aiemmin opettaneiden pisteet, sitä hän nyt ei ymmärrä. Ja niinpä hän onkin sitä mieltä että lapsella on pahemman luokan motivaatio-ongelma mitä koulunkäyntiin tulee. Jokin tökkii ja lujaa. Niin. Lapsihan VIHAA koulua, sanoin minä, sillä muutakaan sanottavaa en siihen keksinyt.

Se olikin sitten se joka sai kielenkannat aukeamaan laajemminkin. Hetkessä kuulin kuinka väsynyt junnu jatkuvasti oli, kuinka tämä keikkui luokassa milloin missäkin (tätä oli toki käsitelty jo junnun aikana ja todettu että junnu keikkuu tarkalleen askarteluvälineiden tai paperin haussa silloin kun ope ei ole paikalla ja tämä on luokan sisällä sovittu käytäntö) ja kuinka tämä kääntää ja vääntää tuolissaan. Korkeammalle pulpettia saati tuolia ei voi hilata, poika kun on siirretty luokan takaosaan ja ongelmaksi on kehittynyt se ettei tämä näe sieltä. Just. 

Ja niin, kerropas nyt kuinka usein se lapsi saa iltaisin niitä kohtauksia. Öööö. Saa siis mitä? Kohtauksia. Niitä kun ei nuku. Minun vuoroni pyöritellä silmiäni, ei ne nyt mitään kohtauksia ole, uni ei vain tule! Mikä helketin kohtaus se on? Lääkäri ehdotti melatoonia junnulle, ope kannatti ajatusta sillä hänen "poikansa joka on kuin junnu on saanut apua siitä". Niin, luokanvalvojan lapsella on todettu sairaudet joihin hän hakee nyt junnulle diagnoosia.

Välituntitouhuistakin juteltiin, junnuhan ei osallistu luokkansa poikien jalkkispeleihin. Ei, koska junnu inhoaa jalkkista enkä ihmettele, pienempänä junnu tahtoi ehdottomasti pelata jalkkista mutta homma kariutui aika pian siihen että lapsi sai muutaman kerran astmakohtauksen kentällä, makasi henkitoreissaan keskellä kenttää ja päätti inhota koko hommaa. Tämän luokanvalvoja käänsi niin päin ettei junnu siedä sitä että pelissä on niin paljon sääntöjä. Anteeksi nyt mutta kolmosten säännöt on tasan tarkkaan siinä ettei toista potkita nilkoille.

Lopulta lääkäri tökki luokanvalvojankin pois huoneesta ja totesi että ei hän nyt osaa olla huolissaan oikeastaan muusta kuin siitä että lapsi vihaa koulua. Se on kierre joka on saatava poikki ja pian. Mistä se viha sitten taas johtuu, sitä hän ei voi tietää mutta jotenkin se on saatava pois. Melatoniinin kannalla hän on edelleen ja jos äiti ei halua moista lääkettä pojan arsenaaliin mukaan niin hän voi vaikka pitää palavan puheen lääkkeen puolesta.

Äiti ei tarvinnut puhetta, äidistä kaikki joka voi helpottaa junnun elämää on plussaa ja niinpä kiitolaukkailin perjantai-iltapäivän ratoksi apteekissa hakemassa lääkärin määräämän lääkepurnukan. Toinen asia jonka lääkäri tahtoi ehdottomasti hoidettavaksi oli aamupala, sitä junnu ei saa IKINÄ missata, se lisää levottomuutta. Suunnitelma asian hoitamiseksi tehtiin sillä toki itsekin tiedän että on ollut aamuja jolloin junnu on missannut aamupalan koska äiti ei ole ollut hoputtamassa.

Lisäksi lääkäri toivoi ehdottomasti PEF-puhallustestiä parille viikolle, hän voisi tulkita tulokset. Ehdottoman tärkeää kun on että astmalääkitys on varmuudella kunnossa sillä hänellä on olo jonka mukaan junnun kohdalla kyse jostain hyvin pienestä jutusta jonka löytyessä koko vyyhti aukeaa hetkessä. Tai niin. Sitten se ongelma on muualla mutta silläpä junnu lähtee nyt koulupsykologin kartoitukseen, tiedä vaikka siellä olisi joku lukihäiriö taustalla tai joku. Ja jos ei niin AD/HDkin vaatii oikealla kartoituksella mentäessä sen koulupsykologin tutkimukset. 

Totesin vielä lääkärille että jos tarkkoja ollaan niin junnuhan heijastaa aina minun oloani. Kun minua repii, repii junnuakin. Lekuri totesi että se hänellekin oli tullut mieleen sillä selvästi me elämme jonkinlaisessa symbioosissa junnun kanssa. Sillä hän miettikin onko minulla kuinka mahdoton stressi? Tarvitsisinko minä apua? En. Tämä on se apu jota minä tarvitsen ja siihen yhtyi terkkakin, hän on niin nähnyt kuinka rikki tämä äiti on revitty hetkessä.

Siellä se tippui, se kivi sydämeltä. Yhtäkkiä tuoli tosiaan tuntui pyörivän sillä hei, en minä olekaan tulkinnut omaa lastani niin väärin kuin ehdin jo ajatella. Se tunne oli pyörryttävä ja ihana! Keveitäkin keveimmin askelin hyppelehdin omaan luokkaan puoli kahdentoista kanttiin ja kas, oma luokka oli juuri ehtinyt palata retkeltään. Istuin ja hymyilin kuin Hangon keksi ja tilanne meni aina hullummaksi sillä seuraavan tunnin alussa puhelimeni soi. 

Teini soitteli, oli käynyt vuokra-asunnoilla ja kas, tämä tallaili katsomaan asuntoa joka tälle oli tarjottu. Ja aina paranee! Asunto sijaitsee muutaman sadan metrin päässä meiltä! Eikä tässäkään vielä kaikki! Vuokra on pitkälti alle kolmesataa josta teini saisi asumistukea niin että tälle jää maksettavaa palttiarallaa 150 ekkeä. OMG näin teinikielellä! Ja ottihan tuo asunnon, se kun oli juuri rempattukin. Jes! Teini muuttaa siis tuohon nurkille alle kahden viikon päästä ja voi että se tuntuu niiiiiiiin mahdottoman hyvältä äidistä että!

Viimeisen tunnin hymyilin enemmän kuin Hangon keksi konsanaan. Varoitin omaa opeakin moisesta oireyhtymästä, naama todella tahtoi repeillä irti. Työmaalta painelin kotikautta, ukon noutamana tietysti, kelaan ja kiikutin lappusen heille ja todnäk lappunen itsessään käy määrittelemään seuraavan kelan päivärahani joka ilmestynee ensi viikolla. Teini istui tiukasti etupenkillä seuratyttönä ja voi kuinka me hehkutimmekaan kaikkea onnea joka oli osunut kohdalle!

Kotiin päästyäni noudin speden, lämmittelin sapuskaa ja adoptiolapsikin paukahti paikalle. Aikamme siinä höpöteltyämme hyppäsin uudemman kerran autoon ja kaasuttelin käyttämään ukon siskoa kaupoilla. Kesken kauppareissun tämä sai sijaisuuden seuraavalle viikolle ja kas, hetken perästä minä soittelin työmaalle kollegalle varmistaakseni että neitoset, siis siskon tyttäret, pääsevät aamupäivähoitoon ensi viikon iltakoulupäiväksi.

Asiat oli siis enemmän kuin mallillaan kun viimein asetuin kotiin ja avasin mainonnan uhrina Sparklyn. Todettakoon että liian makea ja osa jäi juomatta, ush. Vaan niin. Olo on keveä. Stressi on tipotiessään. Elämähän on hittolainen soikoon taas kivaa! Hauskaa lauantaita kaikille ja se on moro!

Loppuun vielä: ONNEA RAKAS POIKANI 9V!