Siis oikeasti. No joo joo, toki ne aamukuviot meni ihan vakikaavalla, lumi maassakaan ei haitannut tippaakaan mutta siis daa. Työmaalla. Oikeasti. Ihan ensin voiko olla näin HELPPOA? Voiko? Tai jaa, mihin tämä suhteellisuudentajukin on katoamassa, mene ja tiedä, mutta siis oikeasti.

Lapsi sai ekan kerran koko syksynä olla koko liikunnan tuplatunnin salissa muun luokan kanssa. Siis OIKEASTI. Aiemmin näin ei ole käynyt kertaakaan, ei siis kertaakaan. Toki suurin osa ajasta lapsella oli "omaa liikuntaa" sillä joukkuelajit ei todellakaan toimi mutta toisaalta, eipä ne toimi tämän luokan muidenkaan lapsien kanssa oikeastaan kuin tovin. Tämän lapsen kohdalla viisi minuuttia on ehdoton maks ja lapsi käyttikin koko loppuajan ihan omissa mielikuvitusleikeissään.

Ne mielikuvitusleikit, ne on muuten nousseet ihan mahdottoman korkeaan kurssiin nyt. Eilenkin olin "valmentaja", "tuomari" ja hups, ehdinpä siinä olla "eläintenhoitajakin". Lapsi pelasi keskenään jalkapalloa ja teki maaleja, nämä on niitä hänen ihan yksin leikittyjä leikkejä johon kukaan ei saa osallistua. Yhtäkkiä sainkin olla pelaaja ja lapsi oli maalivahti. Että tämä nautti! Ehkä tämä oli häneltä maksimaalisen iso luottamuksenosoitus sillä oikeasti, lapsen pitää olla PARAS ihan kaikessa ja heti jos tämä ei jotain osaa niin turhautumismomentti on tuhat.

Tein pari maalia ja lapsi vain nauroi. Hetken päästä olinkin jo eläintenhoitaja ja lapsi oli pieni koiranpentu nimeltään Söpö. Siis tämä kaikki oli lapsen omia mielikuvitusleikkejä ja että tämä nautti siitäkin vaikka ainoa mitä tämän hoitajan tarvitsi tehdä oli antaa tälle makupaloja taskustaan. Siis mielikuvitusmakupaloja.

Koko päivä oli silkkaa riemukulkua onnistumisesta toiseen. Mitä helkettiä!? Ne onnistumiset alkoi jo aamulla kun hilppasin työmaalle ja totesin erityisopelle että nyt on kuule ISO ongelma. Erityisopen silmät oli TEEVADIT. Siis APUA nyt sillä on ONGELMA sen lapsen kanssa... Teevadit katosi näkyvistä kun totesin että niin, se tuoli. Se on ekaluokkalaisten pikkutuoli jolla oikeasti vietän neljä tuntia päivässä ja selkä ei oikein moisesta pidä.

Kun kympin kanttiin piipahdin pikaisesti opehuoneessa vessassa käydäkseni oli erityisope rehtorin puheilla. Siis oikeasti, SATULATUOLI on pakko saada, ihan oikeasti, ja rehtori nyökytteli samaan tahtiin. Siis EHDOTTOMASTI. Kohta sillä on selkävaivat ja mitä sitten tehdään, siis OIKEASTI! Selkäproblematiikkani päätyi siis viikkotiedotteeseen jossa kerrottiin karuin sanakääntein että jos jossain on tarpeeton satulatuoli pitää se kuskata käyttööni ASAP. 

Jos ei ole niin se lähtee tilaukseen sillä oikeasti. OMG, juurihan tästä oli puhe aamulla kun se ja se ope kysyi onko lapsi enää edes tässä koulussa kun ei lasta ole näkynyt kertaakaan neukkarissa eristettynä kuten ennen. Ahaa. Ok. No, lapsi on luokassa. Kuten tämän kuuluukin olla.

Sitä samaa hämmentynyttä linjaa mentiin loppupäiväkin. Ja positiivista. Yksi ohjaajista totesi että hittolainen, et nyt hosu päivän AINOALTA tauoltasi sinne lapsen luo, kyllä se ohjaaja joka sen tauon paikkaa voi olla HETKEN pidempäänkin lapsen kanssa, oikeasti tauko on pidempi kuin sinun pikainen banaani-jogurttiyhdistelmä jolta sinua odotetaan opehuoneen oven takana. Ai.

Ja lempinimenkin olen sitten jo saanut... olen "meidän ohjussihteeri" joka on siis muunnos ohjaajasta ja koulusihteeristä. Joo-o. Minkä sille voi että lapsen lähdettyä liikun kuin raketti ja hoitelen joutessani kuntoon ipn värityskuvat lapsille, opettajien jättämät laminoinnit ja kaiken minkä vain joudan. Hehee. 

Mutta niin, eilinen oli tosiaan outo. Jos samaan malliin tulee nappipäiviä niin hittolainen soikoon. Työttömäksi en usko jääväni sillä oikeasti, tämä lapsi tarvitsee jonkun rinnalleen vielä muutaman vuoden ajan koulumaailmassa, toki toivon että mahdollisimman pian olen "tarpeeton" vaikka niin. Sittenhän jään tämän kohdalta työttömäksi mutta silti. En usko sitä tapahtuvan vielä tänä vuonna, todnäk hänellä on joku vielä ensivuonnakin. 

Mutta niin, olipa tosiaan ihanan positiivinen päivä!