Eilinen työpäivä oli jokseenkin hektinen, osasyy moiseen hektisyyteen liene henkilökuntavajeella. Kun porukkaa on kipeänä niin sitä on kipeänä, ei sille mitään voi. Kahta sairaslomalaista sijaistamaan saadaan yksi tekijä, joka on toki parempi kuin ei mitään, mutta ei alkuunkaan riittävästi silti. No, pääsinpä siinä päivän aikana viettämään tunnin 3-4-luokkienkin pienluokassa joten näkökanta ainakin laajeni jos ei muuta.

Tänään luvassa on yhtälailla hektistä menoa. Ja sen hektisen menon lisukkeeksi olen sopinut alustavasti kurvaavani käymään poikasen 18v uudella asunnolla, sinne asti kun en ole vielä ehtinyt. Hieman hankalahkoa tosin laitella poikaselle verhoja ikkunaan kun ei yhtään tiedä minkä kokoiset ne ikkunat on ja poika nyt ei todellakaan muistanut eilen niiden kokoa minulle ilmoitella. Ehkä otan muutamat eri verhot mallailtavaksi, tai sitten en. Muistikeskus kaiketi sanelee puolestaan tämän asian.

Eilen töiden jälkeen pyörähdin pikaisesti kotona syömässä ja totesin miehen olleen mahdottoman mukava; tämä oli paitsi pessyt pyykkiä myös raivannut koko yläkerran. JES! Minä näet lähdin aamulla työmaalle jokseenkin pahantuulisena ja syy siihen pahantuulisuuteen oli nimenomaan yläkerrassa. Mikä htti siinä on että huone pitää aina ajaa kaatopaikkakuntoon? Ja mikä htti siinä on että niinkin simppeli määräys kuin "ei mennä pyykkialueelle" on liian vaikea ymmärtää? 

Loppuviimeksi huone, se luvallinen alue, on kuitenkin parikymmentäneliöinen alue ja pyykkialue selkeän seinän takana joten itsestään ne leikit ei sinne kulkeudu. Että ketutti, taas kerran. Ja niin. Jos videokasettien ja kirjojen leikkeihin ottamisesta on kielletty kymmeniä kertoja niin oikeasti, mikä kohta siinä voi olla liian vaikea ymmärtää? Sekö, ettei niitä saa levitellä pitkin pöytiä ja lattioita ja rakentaa niistä "taloja"? Vai se, ettei kirjoja tarvitse repiä pieniksi soiroiksi pitkin poikin? Ei, taidan olla ajattelematta kyseistä sekasotkua tai saan vain itseni uudelleen pahantuuliseksi.

Kuten sanoin, onneksi mies oli ottanut ja siivonnut koko yläkerran, olipa tuo pessyt lattiatkin samalla. Tänään mieskin sitten suuntaa töihin joten spede ehtii tarhailemaan vielä tämän ja huomisen tällä viikolla. Alakoululaisilla taas on tänään ohjelmassa metsäretki koulun kanssa joten sekin saneli osaltaan eilisen iltapäivän toimia. Syötyäni ja kiikutettuani loput pyykit kuivumaan komensin prinsessan autoon ja kurvailimme kumisaapasostoksille. Samalla reissulla ostin uuden käsveskakalenterin itselleni sillä vanha malli päättyi heinäkuuhun.

Tässä on kuulkaa tarkalleen pari viikkoa jäljellä tätä harjoittelurupeamaa. Ei kiva. Sen jälkeen onkin valmistujaiskahvit tiedossa ja sitten se onkin ohi koko homma. Mihin tämä vuosi meni? Töitä tarttis saara. Olenkin suunnitellut laittavani sähköpostia himppasen sinne ja tänne asian tiimoilta ja kaipa se täytyy soitella tutun koulun rehtorillekin. Sikäli olen onnellisessa tilanteessa moneen muuhun sijaisuuksia tekevään kollegaan ettei minun tarvitse valmistuttuani ajatella tippaakaan paperirumbaa jonka sijaisuudet aiheuttaa.

Itseasiassa ymmärrän täysin niitä jotka ei tahdo tehdä päivän-parin sijaisuuksia samalla kun saavat työttömyyskorvausta. Sijaisuudet kun sotkee aina työttömyyskorvausten maksupäiviä joten parin-kolmenkympin lisätulo saattaa aiheuttaa soittelurumban ympäri kyliä tyyliin "voiko laskun eräpäivää siirtää kun..." Minähän en tule saamaan työttömyyskorvausta mitään kautta valmistuttuani joten aivan sama teenkö päivää vai viikkoa, kunhan vain saisin vaikka sitten niitä lyhyitä. Aika älytön tilanne toisaalta.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä entraamaan itseään työmaakuntoon. Ilmeisesti ikä alkaa painaa sillä olen koko tämän harjoittelujakson ajan yllättänyt itseni joka aamu vessan peilin edestä laittelemasta ripsiväriä. Ai mutta tähän loppuun vielä pienimuotoinen uutispläjäys koirarintamalta.

Totesimme ukon kanssa jo muutama viikko sitten että mahdollinen koiratulokas on aika riskaabeli juttu. Minä, kuten sanottua, valmistun ja milläs me siinä kohtaa koiruuden maksamme saati ruokimme jos en saakaan niitä sijaisuuksia. Täysin asiaa ei silti haudattu, mietintämyssyt oli päässä tiukasti. Ei ole enää, luonto ratkaisi asian meidän puolestamme. Kasvattajalla on nyt tosiaan pentu. Siis yksi. Tarkalleen yksi. Muut sisarukset ei koskaan elävinä maailmaan asti ehtineet ja tämä yksi pentu jäänee kasvattajalle itselleen.

Pettymys ja toisaalta helpotus. Vaikeahan sitä on harmitella kun mahdollisuus on menetetty tältä erää eikä sitä voi edes jäädä jossittelemaan tyyliin "no jos nyt kuitenkin sen rahan jostain...". Ja nyt sinne pakkeliosastolle.