Hurjaakin hurjempi ilmoitus appiukolle siitä, että emme osallistu tänä vuonna katsojan ominaisuudessa ajoihin, on tehty. Ilmeisesti se oli hurjaakin hurjempi koska ukko on jaksanut sitä kehuskella kuinka hän sai aikaiseksi sanottua. Pelkäämmekö me appea? En minä ainakaan enkä usko että ukkokaan, ehkä me vain toivomme ettemme loukkaa? Mene ja tiedä. Lisäsuolansa hommaan toki tuo se, että olemme varsin tietoisia siitä että a. ajoihin ei ole tulossa ketään meidän "seurueestamme" eli ukon serkkupojista saati ukon siskon eksä tai tämän kaverikaan ja b. ajoihin on menossa ukon sisko joka on siis samainen persoona jonka tekemättä jättämiset ja tekemiset appi laittaa aina pienten lasten (meidän ja ukon siskon) syyksi.

Todettakoon vielä että mietinnöt mummusta sai aikaan jonkinlaisen tervemenoa nuoruuteen-efektin ja illalla oli pakko vinguttaa paitsi Totoa myös Miljoonasadetta ja miettiä kunnolla mummua, äitiä, isää ja elämää yleensä. Poika 16v pyöri myös paljon mielessä ja ajoittain sydän oli pakahtua rintaan. Oloa ei suinkaan helpottanut poika 13v jonka kanssa kävimme läpi tekniikkaa jolla crocksit pestään niin ettei jalat ole aina pikimustat kun kyliltä kotiudutaan ja murhe siitä että miten ollenkaan onnistun vielä tämänkin kanssa sössimään.

Niin. Olenhan jo sössinyt kahden lapseni kanssa. Esikko viilteli itseään suunnilleen pojan 16v iässä, poika 16v leikkii pikkurikollista kotosalla ja paitsi minä ja ukko, myös tämän isä on erittäin tuskastunut poikaan. Niin, isä. Isä ei halua poikaa sinne. Ei ainakaan asumaan. Eipä silti, ei poikakaan halua asumaan isälleen. Olen himppasen kuin puun ja kuoren välissä. Ukko ei jaksa poikaa, isä ei jaksa poikaa. Että on helppo nakki tämä.

Ukon kanssa on keskusteltu. Ymmärrän että arvostus ja kunnioitus on mennyttä, kaukana. Niinhän se on minunkin osaltani. Ymmärrän että ketuttaa. Niinhän minuakin ketuttaa. Toisin kuin isä ja ukko, minä en voi kääntää selkääni. Hankalaa, hankalaa, vaikeaa. Tekisi niin mieli ihan oikeasti vain nostaa kädet pystyyn ja huutaa. En voi. En halua lakata uskomasta että kaikki on vielä paremmin ja poika kasvaa, aikuistuu, muuttuu vastuuntuntoisemmaksi. Mutta peliriippuvuus.

Tiedän omasta kokemuksesta kuinka vaikeaa on parantaa alkoholiriippuvaista ihmistä. Se on suunnilleen mahdoton tehtävä. Onko peliriippuvuus sama? Onko 16v liian nuori että tätä voisi sanoa peliriippuvaiseksi? Kuvittelenko vain riippuvuuden? Voin vastata, en. Kunpa kuvittelisinkin. Kaikki olisi niin paljon helpompaa. Mutta. Kyseessä on 16v eli lapsi. Lapsi minun terminologiallani. Eikö minun pitäisi olla kykenevä suojelemaan häntä riippuvuudelta? Pitämään erossa? Mutta miten?

Niin, se matto joka vedettiin alta. Se oli isohko summa rahaa joka oli kadonnut meidän lomasemme aikana lukollisesta säästölippaasta joka oli murrettu auki. Asian tekee vielä pahemmaksi se, että suurin osa siitä summasta oli rahoja jotka kummisetä oli tuonut spedelle ja jotka me olimme lykänneet säästöön speden mahdollisia tulevia tarpeita varten. Onko ihme että minä olen rikki. Onko ihme että ukko on luovuttanut. Onko ihme että isä ei tahdo. Isä, siis pojan oma isä, oli samaa mieltä kuin minäkin. Poika maksaa takaisin jokaisen euron jonka on vienyt tulevista palkoistaan.

Voi kun joku ymmärtäisi kuinka pahalta tuntuu äidistä sanoa ystävilleen ja tutuilleen että piilottakaa rahanne ja tupakkanne. Tai olla sanomatta ja pelätä että jotain katoaa. Luottamus. Mitä se on. Minä olen menettänyt sen täysin kun pojasta on kyse. Ja miten olet siinä oikeudenmukainen? Jos poika sanoo jotain niin miten uskot tätä ja miten voit olla varma ettet syytä turhaan tai että et usko turhaan.

Tällä hetkellä ajatus siitä että poika olisi jonkun muun harteilla, huolena, vaivana tuntuu houkuttelevalta. Mutta ymmärtäisikö se jonka vaivana ja huolena tämä olisi sen, että tässä on myös monta ihanaa piirrettä. Monta rakastettavaa tapaa, piirrettä, ominaisuutta. Ymmärrän että ukko ei voi arvostaa, ymmärrän toki. Mutta pakko se oli tälle sanoa, kyseessä on kuitenkin 16v jossa on monta arvostettavaakin piirrettä ja niiden arvostusta herättämättömien piirteiden vuoksi tätä ei voi täysin jättää arvostamatta.

Olisinpa mies. Olisinpa naapurin setä. Olisinpa orava. Olisinpa mitä muuta tahansa kuin äiti. Juuri nyt tuntuu siltä. Eikä ainoastaan pojan vuoksi vaan myös siksi että sain runsaasti kuraa niskaani heti kun palasimme kotiin Puuhamaasta. Minä en anna aikaani lapsille, totesi prinsessa. Minä en tee ikinä heidän kanssaan mitään. Me emme isin kanssa ole heidän kanssaan. Emme vie HopLopiin, emme tivoliin, emme mitään. Hyi meitä. Selvästikin minä ryven itsesäälissä.

Hohhoijaa. Hyvää pyhää silti kaikille, se on moro!