Eilinen päivä tarhassa oli mennyt varsin mallikkaasti eikä siinä edes kaikki; poika lähti kotoa hyvinhyvin pienen itkun jälkeen liikkeelle ja tarhassa tämä ei päästänyt pienintäkään itkua, ei sen enempää viedessä kuin päivän aikana. Ihanaa, se muutaman päivän toipumisloma ei kosahtanut suoraan nilkoille. 

Eikä tässä suinkaan kaikki. Työpäiväkin kiitolaukkaili ihanan mukavissa merkeissä, aamulla olikin luppotunti jota en ollut muistanut olevaksi ja sen perään saattelin luokan saliin aamunavaukseen opettajan hoidellessa sillä aikaa jotain kiva-projektiin liittyvää juttua. Aamunavauksen jälkeen varareksi, toisen ykkösen ope, tuli kysymään josko ehtisin avuksi heidän luokkaansa lopputunniksi. Siellä minä kiertelin opettajan aisaparina pitkin luokkaa tutkaillen oppilaiden käsitöitä.

Päivän viimeiseksi tunniksi sovittiin sama järjestely, tuolloinhan oman luokan tunnit oli juuri päättyneet liikuntaan joten mitään tähdellistä minulla ei ollut menossa, niin paitsi iltapäiväkerho mutta sitä ei voi tähdelliseksi sanoa sillä ohjaajia tuolla on ollut reippaanpuoleisesti. Ne muut tunnit vietinkin oman luokan oppilaiden kanssa ja jotenkin tuntui ettei eilinen ollut ihan paras mahdollinen päivä oppilaiden kannalta. Kovin näet sattui ja tapahtui sillä ruokailua edeltävällä välkällä.

Tunti aloitettiin sillä että paitsi oman luokan ope, myös vastapäisen luokan ope, oli käytävässä selvittämässä kahta erillistä tönimis- ja kamppimistapahtumaa. Eikä siinä edes kaikki, luokassa seuranani odotti yksi aremmista oppilaista jota joku isompi oli kiusannut pihalla. Käytäväselvitysten jälkeen opettaja kiitolaukkailikin tämän oppilaan kanssa sinne isompien luokkaan ja kas, sittenhän se oli jo melkein ruokatunnin ja liikunnan aika. Huoh.

Hiihto meni ihan hyvin, avustettava on selvästi saamassa juonesta kiinni sillä ajoittain tämä liu'utti suksea ihan kuten pitääkin. Harmillista kyllä matka lyheni nyt aivan tavattomasti ja samaan aikaan taas se etenemisnopeus kasvoi osittain. Loppuun avustettava tahtoi päästä laskemaan mäkeä, ihan kuten muutkin oppilaat. Ihan hieman koetin toppuutella, avustettava kun ei edelleenkään pysynyt pystyssä omin avuin loivallakaan laskulla vaan käteni oli tiukassa syleilyssä, eikä se avustettavan kaatumistekniikkakaan ole ihan parhaasta päästä.

Kaiken lisäksi avustettava ei tunnu ottavan onkeensa polvien joustavuudesta annettuja vinkkejä sen enempää kuin kehotuksia pepun taapäin työntämisestäkään, lapsi hiihtää ja laskee tönkkösuolatun muikun tavoin. Pakkohan tuon oli silti päästä kokeilemaan joten mikä siinä sitten auttoi. Mikäli en ole huomannut mainita aiemmin niin toteanpa nyt ja tässä että avustettavanihan on liki samanpainoinen kuin minä vaikka pituutta tällä onkin nuukanlaisesti. Käsivarret ja selkä on siis auttamatta kovilla hiihtolenkkien aikana, lapsi kun ei kertakaikkiaan osaa itse nousta pystyyn kaaduttuaan ja käsi on se turva jossa tämä roikkuu kaksin käsin alamäissä.

Mäen päällä niitä suksia viriteltiinkin pitkään ja hartaasti uudelleen jalkoihin, monot mokomat oli vuoroin siteiden kanssa jääpaakuissa. Minä hoin kerran toisensa jälkeen lapselle että kaatuu sitten pepulleen jos on kaatuakseen eikä suinkaan naamalleen, mutta onneksi lapsen hurjapäinen hetki olikin jo ohi ja vaikka tämä edelleen tahtoi ehdottomasti laskea mäen alas ei tämä uskaltanutkaan päästää käsivarrestani irti. Lopulta mäki tultiin alas minun roikottaessa lasta pystyasennossa kainalosta samalla kun juoksin tuhatta ja sataa mäen alas. A-P-U-A!

Mikä onni että sen laskun perään lapsi totesi ettei tämä tahdo enää laskea, ei se ollutkaan erikoisen kivaa. Hurraa! Koulua kohti meitä tarppoikin sitten uuvahtanut joukko, jotenkin kaikki tenavat oli kovin uupuneita eilen jo aamusta. Koululle päästyämme kipaisin pikaisesti nakkaamassa toppahousut reppuuni ja kaatamassa itselleni kupposen teetä opettajanhuoneesta, reissusta palannut reksi ehti huudella perääni rikosrekisteriotetoiveineen ja niinpä minä tilasin moisen paperin eilen iltasella kotikoneelta aikani oikeaa nettiosoitetta etsittyäni.

Päivän päätyttyä kässiin toisen ekaluokan apuna olinkin valmis kuin elmeri sotaan. Kiitolaukkailin tarhalle ja kysyin mahdollisuutta siihen että spede ei menisikään perjantaisin päiväunille vaan hakisin tämän jo ennen puolta yhtä hoidosta oli varsin hyvä idea myös tarhatätien mielestä. Ensi viikolla siirrynkin sitten tekemään kahta seiskatunnin ja yhtä neljän tunnin päivää niiden kuustuntisten kyljessä. Jes!

Kotona kuorin vauhdilla lisää perunoita lihasoppaan ja kaivoin pakkasesta viimeiset pari rasiaa rosvosoppaa isommille pojille ja junnulle syötäväksi. Syötin tenavat ja siivoilin keittiöä, ukkokin siinä kotiutui ekalta koulutuspäivältään tarmoa täynnä. Edellisen illan palopuheeni kuistin katolle kertyneen jääroikon vaarallisuudesta oli ottanut tulta alleen ja ukko lähti suht reippaasti hakemaan tikkaita ja tuuppimaan jääkimpaletta alas.

Helpommin muuten sanottu kun tehty. Eipä se jää sieltä olisi tippunut alas vielä viikkoihin vaikka minä olenkin ollut varma että se on ihan just kohtsilleen kun se pamahtaa sieltä jonkun epäonnekkaan rappusissa liikkujan niskaan. Sai ukko sen sentään alas mutta työn takana se oli. Pääasia kuitenkin että ei tarvitse enää pelätä moista paakkua. Tiedä sitten onko sillä jään ja lumen pudottelulla osansa siihen että pihapistoke ei toimi. Todennäköisesti ei, se kun ei ollut kai toiminut aamullakaan. Mielenkiintoiseksi asian tekee se että yksikään sulake ei ole muka silti palanut sulaketaulusta. Hmmm.

Illalla kaaduin sänkyyn yhdeksän jälkeen ja kas, yö tuli nukuttua tukevasti. Tänään vielä kiitolaukkailemme tarhaan ja spede on siellä vielä välipalankin, minä jään koululle hengailemaan reiluksi tunniksi työpäivän päälle. Ei todellakaan ole mitään järkeä kävellä paria kilsaa kotiin välissä vain siksi että ehtii hetkeksi istahtaa. Höh. Ja nyt. Siirrynpä kurkkimaan onko aura käynyt ja pitääkö ukko näin ollen tuuppia aiemmin hereille. Se on moro ja viettäkää kivakiva perjantai!