On se! Illalla sängyssä tuli sellaisia supistuksia, että veikkaanpa, että jos ei nyt kohdunsuu pehmennyt niin ei koskaan. Toisaalta ihan hyvä, toisaalta taas ei, mutta murehtimaan en ala. Onneksi ne loppuivat muutaman napakan jälkeen, olin jo kahden vaiheilla että näinkö tässä nukkumisesta tulee mitään ja uskallanko edes maata kohta enää, pitäisikö siirtyä sohvan puolelle ja nostaa jalat seinää vasten ja vaikka mitä.

Laiskuus vei voiton, yllätys ja onneksi supistuksetkin asettuivat. Nyt onkin taas ihan normaali olotila, eli ei supistele mitenkään aiempia aamuja ja päiviä enempää, jalat on kuin norsutanssiaisiin olisin lähdössä ja hauskinta kaikessa on, että sääressä on kuoppa joka ei ota oietakseen. Nukuin siis jalka toisen säären päällä, "kaivoin" kuopan itselleni. Hähää, kaipa se siitä oikiaa päivän mittaan.

Siis ohjelmaahan olisi tällekin päivälle vaikka kuinka ja paljon. Ihan aluksi voisi sukellella kaappiin tai vinttiin tai johonkin, verhotanko pitäisi mennä hakemaan jostain, rautakaupasta kenties, ja muutenkin pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tota. Illan suussa saattaa olla meno tiedossa tai sitten ei, sekin on siis vielä auki. Junnun lelut pitäisi käydä läpi, vintti pitäisi raivata. Voi hyvä isä sentään, riittääköhän tunnit kaikkeen?

Aikansa kutakin, sano. Ja pieni urakointi siellä ja täällä ja tuolla tekee kropalle ja päälle hyvää, jalat ja vaavin kotikolo vaan ei ole vielä tajunneet sitä. Huomenna onkin sitten neuvola. Ja ne sohvat tulee. Voi kääk. Siihen mennessä osa hommista on pakko saada pois, ja valitettava tosiasia on se, että jos ei itse tee, ei valmistakaan tule. Nyt laitan hummat juoksemaan huitsin kuuseen pariksi tunniksi, ei tarvitse sitten käydä kyliäkään kurkkimassa. Moro!