Aamuinen oletukseni siitä, että tästä tulee loistavaakin loistavampi päivä, oli vähintäänkin yltiöpositiivinen ja näin ollen tämä oletus koki myös totaalisen mahalaskun. Onneksi tämä mahalaskeutuminen tapahtui vasta puolen päivän jälkeen, sitä ennen ehdin sentään riemuissani touhuamaan pari vuokaa lasagnea, imuroimaan, pesemään alakerran lattiat ja suunnittelemaan leipomuksia. Siis suunnittelemaan, toteutus ei ole tänään ajankohtainen.

Kaiken sen aamuisen riemun lisäksi ehdin myös näkemään itseni ulkoilemassa speden kanssa kunhan ukko olisi lähtenyt töihin ja junnu saanut läksynsä huollettua ja johonkin koloon olin sovittamassa jo ikkunanpesuakin. Ja niin se iski, mahalasku. Junnu näet sai läksynsä pakerrettua, välipalan syötyä ja suuntasi kaverilleen. Omituisen vaisu tuo oli jo siinä läksyjä touhutessa, oikeastaan ainoat hetket kun junnu oli junnu oli siinä vaiheessa kun googletimme kuvahaulla Taistelevat metsot-taulun ja keskustelimme paitsi kyseisestä taulusta ja siinä esiintyvistä linnuista myös kalosseista ja mitä niillä on ollut tapana tehdä.

Kotvan kuluttua lähdöstään junnu palasi kaverin kanssa meidän pihaamme leikkimään ja hetken kuluttua, juuri kun olin arpomassa pesenkö keittiön ikkunan vai hilpasenko samantien ulos, hiippaili junnu sisälle valkoisena kuin lakana konsanaan. Väsytti kuulemma kovasti ja pahaakin teki ja kas, ennen kuin lapsi ehti sohvalle oikaisemaan päättikin paikalle sännätä tuttavamme oksupoksu. Pska. Ja tietysti olkkarin matolle, minne muuallekaan.

Junnu on siis kipeä. Oksennukset tosin rajoittui siihen yhteen sessioon jossa aloitettiin siitä olkkarin matosta ja siirryttiin äidin suosiollisella avustuksella pikkuhiljaa oksentamaan paljaalle lattialle. Tauti kulkee näköjään hyvinkin samalla kaavalla kuin se kulki spedelläkin eli pari tuntia sitten totesin junnun muistuttavan grillistä tipahtanutta kekälettä. Toivottavasti taudin nopeuskin on sitten speden luokkaa ja poika on kuumevapaa jo huomenissa, olisi tosi kenkkua olla sairaana vielä vappuaattonakin. Hitsiläinen sanon mä.

Junnun tauteilu johti siihen että poika 13v ja prinsessa lähti speden kanssa läheiselle leikkikselle ulkoilemaan ja äiti jäi tuijottelemaan junnun seurana töllötintä. Tai niin, äiti ajatteli tuijotella töllötintä mutta päätyikin kokemaan todellisen mahalaskun kun vastasi puheluun joka tuli pojan 15v luokanvalvojalta. Oli lähellä etten sännännyt jo tuon puhelun päälle bloggaamaan mutta koska tuo bloggaus olisi todennäköisesti sisältänyt lähes täysin pelkkiä painokelvottomia sanoja, päädyinkin onneksi keittämään kahvia ja pyörittelemään peukaloitani manaten itsekseni.

Niin, olen tainnut aiemminkin manata kerran jos eräänkin pojan touhuja. No, nyt voin manata vielä hieman kovaäänisemmin. Pojallahan on ollut julmettuja ongelmia uskoa sääntöjä ja näitä ongelmia on ollut lähes koko tämän elämän ajan. Aina sattuu ja aina tapahtuu ja sovituista jutuista kiinni pitäminen on ylipääsemättömän vaikeaa suunnilleen aina. Jostain kumman syystä poika on silti ollut kuin kissa konsanaan eli tipahtaa aina jaloilleen vaikka kävisi mitä. Tällä kertaapa tuo ei enää tipahtanutkaan jaloilleen, persiilleen, rähmälleen tai naamalleen olisi sopivampi ilmaisu.

Minä olen vääntänyt pojan kanssa siitä asti koulujuttujen kanssa kun tämä sen koulun aloitti aikanaan. Koko alakoulu oli yhtä vääntämistä viimeistä paria vuotta lukuunottamatta jolloin tällä oli luokanvalvoja joka laittoi tämän kuriin ja nuhteeseen alle momenton. Yläkoulussa taas murkkuikä alkoi nostaa päätään ja vaikka luokanvalvoja on todella loistava niin eipä hänelläkään määräänsä enempää ole keinoja käytettävissä kapinoivien penskojen kanssa. Jälki-istuntoja, puhutteluja, sopimuksia, kotopuolen viikkorahamenetyksiä, etuuksien menetyksiä ja suunnilleen vaikka mitä on käytetty.

Viimeisin yritys oli opettajan, minun ja pojan välinen kirjallinen sopimus johon määriteltiin montako kertaa poika saa myöhästyä kuukauden aikana, montako jälki-istuntoa saa tulla, montako koulun alueelta poistumista ja montako tunnin häirintää. Jotainhan on pakko yrittää, siinä vaiheessa kun mikään ei enää tunnu toimivan on pakko keksiä jotain uutta ja niinpä tämä sopimus tehtiin kolmeen pekkaan niin että poika itse sai määritellä millainen sopimus hänestä olisi hyvä ja me luokanvalvojan kanssa muokkasimme sitä vielä himpan pehmeämmälle linjalle koska panoskin oli aika kova. Jos soppari ei pidä, peruuntuu pojan kohdalta leirikoulu johon lähtö on ensi maanantaina.

Niin. Arvaattekin. Tänään poika ylitti viimeisenkin rajan. Luokanvalvoja on joissain määrin katsonut sormien läpi osaa luvattomista poistumisista mutta nyt se mitta ylittyi ja onko ihme? Juuri aamulla näytin pojalle Wilmasta tekstin jonka luokanvalvoja oli sinne maanantaina kirjoittanut kahden luvattoman poistumisen perään. "Olisi syytä olla viimeiset kerrat tälle viikolle" ja kas, poika uskoi tämän ilmeisesti peräti pari tuntia poistuen koulun alueelta aamupäivällä, jääden kiinni poistumisestaan ja kas, jälki-istuntohan siitä napsahti vielä kaiken lisäksi. Ja kyllä, se jälki-istunto oli nyt se viimeinen niitti, sovittu määrä ylittyi niin että heilahti. Sekä poistumisissa että jälki-istunnoissa.

Arvatkaapa kenen teki mieli kirkua, potkia, paiskoa ja suunnilleen jopa itkeä puhelun päätteeksi. Kyllä minä tiedän varsin hyvin kuinka paljon leirikoulua on odotettu aina seiskaluokasta asti. Kyllä minä tiedän kuinka paljon mm poika on tehnyt töitä luokan yhteisen leirikoulukassan eteen myymällä molemmilla pesuaineiden myyntikerroilla luokan isoimman määrän. Kuinka paljon poika on suunnitellut kaverinsa kanssa tekemisiään leirikoulussa. Ja nyt. Sinniteltävää olisi ollut enää KAKSI päivää tämän päivän jälkeen ja ei. Oli ihan pakko kosauttaa. Ihan pakko olla varma siitä että "ei ne tosissaan ole sääntöjen kanssa".

Vielä enemmän harmitti poikaa. Ymmärrettävää. Testosteronit, harmitus, odotus ja niin, päälle sitten todellinen hermostuminen koulussa luokanvalvojalle joka ilmoitti tälle jälki-istunnon alkuminuuteilla että leirikoulu on nyt peruuntunut. Poika, samoin kuin tämän se paras kaveri joka myös missasi leirikoulun ja jolle myös oli tehty henkilökohtainen soppari lopputalvesta, ottivat ja lähtivät kävelemään jälki-istunnosta.

Että ketuttaa. Risoo. Riepoo. Ja vaikka mitä. Sitä saa mitä tilaa. Asiasta on nyt keskusteltu poikien kanssa, molemmat istui ensin kiukkua täynnä keittiön pöydän ääressä ja aikansa ajateltuaan harmistuneina ja ehkä jopa omiin itseihinsä (?) hieman pettyneinä juttusilla pitkään. Jotain selvästi heräsi kummankin päässä sen perään kun nämä oli ensin syytelleet luonnollisestikin luokanvalvojaa, jälki-istunnon antanutta opettajaa, liian tiukkoja sopimuksia joita ovat tehneet ja suunnilleen kaikkea mitä keksivät, ja kas, sanomiseni siitä että taitaa olla enemmänkin peiliin katsomisen paikka sai kummankin mietteliääksi.

Luokanvalvojan kanssa soittelimme vielä uudemman kerran ja nähtäväksi jää, miten pojat tämän loppurupeaman koulussa hoitavat. Minullehan he ilmoittivat kotiutuessa ensi sanoikseen etteivät kouluun enää mene, ja saman olivat ilmoittaneet koulussa luokanvalvojalle. Katsotaan. Tällä hetkellä se isoin harmitus on onneksi laskenut sen verran että en ole kovinkaan huolissani huomisesta kouluun menosta enkä käytöksestä koulussa.

Sehän tässä onkin ollut hullua kaiken aikaa, että pojat osaa silti käyttäytyä todella hyvin koulussa kumpainenkin vaikka ne säännöt onkin jatkuvasti helisemässä. Ollaan kohteliaita, kivoja ja jutellaan mukavia ja sitten ei osata kuitenkaan mennä kouluun silloin kun pitäisi, olla tunnilla silloin kun pitäisi, tehdä läksyjä niin kuin pitäisi tai pysyä koulun alueella kuten olisi syytä. Pakko myöntää, toisinaan olen ihan hieman väsynyt murkkuikäisiin. Ihan hieman! Ja nyt. Poistun tutkailemaan sitä oksupoksulasta.