Ettepä tiedäkään kuka nukkui kuin tukki seitsemän tuntia? Arvaatteko? Mitä? Juu, näin kävi. Puoli kaksitoista tämä akka humpsahti uneen ja puol seiskan jälkeen heräilin antamaan tuttia Spedelle. Tosin havahduin hereille aiemminkin, mutta se oli joku kummallinen jokaöiseksi muodostunut herääminen, havahdun näet kelloa katsomaan joka aamu klo 5:43. Sen verran kaavamaisesti tämä jo tapahtuu, että tänä aamuna tuli mieleen miksi minä joka aamu säpsähdän tuohon aikaan.

Ensin kävi mielessä, että onko joku lapsista syntynyt tuohon aikaan. Ei ole. Ja koska irkku hakee aina selitystä kaikelle, jäi asia oikein vaivaamaan ja sitten oli pakko miettiä kaikki mahdolliset elämän isommat tapahtumat läpi. Sitten se tuli, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kellonaika osuu nappiin sen ajan kanssa jolloin aikanaan löysin oman äitini. Näinköhän tämä heräily on jotenkin äitiin liittyvää.

Alitajunta on hullu juttu. Vaikka itse et työstäisi jotain asiaa pois sisältäsi, alitajunta tekee hommia sen parissa kaiken aikaa. Ja myönnän, minä en ole kovin hyvä suremisjutuissa, en osaa itkeä asioita oli ne sitten isoja tai pieniä, suren kyllä mutta omalla tavallani. Inan kuolema on ollut ainoa joka on saanut minut itkemään kuin vuoripuron, ja luulen että siitäkin itkusta oli osa Speden menetyksen pelkoa, surua siitä toisesta joka oli tarkoitettu vain jäljeksi elämään ja siitä koko elämäntilanteesta sillä hetkellä. Kipeää Inan kuolema tekee edelleen, en väitä, ja ikävä on voimakas. Välillä voimakkaampi, välillä helpompi. Tällä viikolla se on ollut taas erityisen voimakas, jopa siinä määrin että muutama aamu takaperin olin kuulevinani makkarista Inan urahduksen kun ulko-ovi kävi.

Tänä aamuna katsoin ikkunasta ulos ja totesin heti, että Inan inhoama ilmahan siellä, ei tarvitse kauaa pihassa olla tämän kanssa. Tiistaina kun tulin junnua kerhoon viemästä, odotin Inan olevan ovella vastassa häntänsä kanssa. Kyllä minä tiedän, ettei tätä enää ole, mutta välillä ajatukset tekee tepposia. Välillä itsestäänselvyyttä ei muista jos on ajatuksissaan. Ja niin, välillä lasten pienet sanat saavat sydämen itkemään uudestaan, kuten torstaina kun komensin junnua laappasemaan muffinsin murut housuiltaan pöydän alle ennenkuin lähtee liikkeelle pöydän vierestä. Junnu tuumasi että kyllä olisi nyt hyvä kun olisi Ina vielä olemassa putsaamassa murut housuista.

Minulle on sanottu, että minun pitäisi itkeä kunnolla. Istua ja itkeä, istua ryhmässä puhumassa surua äidin kuolemasta pois. Etten sure oikein. Samoin minun pitäisi tehdä Inan suhteen, menetetyn vauvan suhteen, isäni suhteen. Kuka sen määrittää mikä on oikea tapa surra? Tunnen ihmisen jonka lähimmän menetyksestä on vuosi enemmän kuin minun äitini kuolemasta. Kyseinen ihminen todellakin osaa surra itkemällä, yhä edelleen. Puhua siitä surusta. Jakaa sen muiden kanssa. Siitäkään huolimatta en ole huomannut että tämä olisi selvemmillä vesillä sen surun kanssa kuin minä.

Minulle suru on yksityinen asia, joku josta ei jauheta työpaikan kahvipöydässä. Siis minulle. Eikä se tarkoita sitä, että jonkun toisen tapa käsitellä sitä surua nimenomaan esim työpaikan kahvipöydässä olisi väärä. Se vain on erilainen kuin minun tapani. Ja silti väitän, että itse olen enemmän sinut sen äidin menetyksen kanssa vaikka en olekaan sitä muiden kanssa jauhanut, kuin tämä toinen ihminen. Minusta suru on niin laaja käsite, että siihen ei ole oikeita eikä vääriä tapoja sen enempää kuin aikarajaa koska se helpottaa itse kullakin. Jokainen suree oman aikansa, toisilla se vie isomman ajan kuin toisilla.

Se, että sanotaan toiselle tämän surevan väärin, se on minusta jonkinasteinen loukkaus. Jonkinasteinen vähättely toisen toimia kohtaan. Minä olen erittäin ylpeä siskostani, joka osaa itkeä maailman asioita, joka itkee vieläkin äitiä silloin jos tästä puhutaan hiemankin syvällisemmin. Tästäkään huolimatta siskoni ei ole koskaan sanonut minulle, että minä suren väärin. Ja kuitenkin, siskoni on ainoa jonka sanomana en pitäisi kyseistä toteamusta jonkinasteisena loukkauksena.

Kamala kun nyt lähti rönsyilemään tämä postaus. Taidan nyt poistua omiin ajatuksiini pyykkitelineen äärelle ja palaan mahdollisesti astialle, tai sitten en. Se on moro!