Olen tässä mietiskellyt. Autopesua. Siis sitä pesulinjaa, tiedättehän. Se on paikka jossa irkku ei ole koskaan ollut itsekseen. Siis EI IKINÄ. Syitä on oikeastaan kaksi, toinen on se, että ukko pesettää auton. Ei ole siis tarvinnut. Ja toinen on se, että jotenkin se paikka kammottaa irkkua. Että jos tuleekin fiba linjaan. Jään sinne. En pääse pois. Kännykkä tilttaa. Ja vaikka mitä.

Samaan sarjaan, siis kammoksumisiin, kuuluu ajaminen mansen keskustassa. Kun ei ole pakko, en sinne mene. Kun sitä liikennettä on niin pirusti enemmän. Ympäristö outo, autolla kulkea siis, onhan siellä nyt tallattu satoja kilometrejä etenkin teinivuosina. Mutta autolla, juu, jos ei ole pakko niin ei kiitos. Joskus on tosin pakko, mutta niitä kertoja ei ole edes kerran vuoteen. Ukko ajaa. Hesan keskustaa en voisi edes ajatella ajelevani, tuskin edes pakon edessä.

Näistä ajatuksista tuli mieleen taas tuo ihmisen merkillinen perusluonne. Tiedättehän, kun on joku vaikea paikka, sellainen jota jännittää, kammoksuu tai pelkää. On ihmisiä jotka haluavat sellaisiin tilanteisiin jonkun mukaan. Tueksi ja turvaksi. Itseäni nauratti aina sikana nuorempana kaksi tätiäni, jotka kammoksuivat myös sitä mansessa ajelua. Aina lähti toinen toiselle repsikaksi kun onhan se nyt turva ja tuki siinä vieressä. Oma äitini taas oli toista maata, tosin, äiti ei jännittänyt, kammoksunut saati pelännyt ajamista missään. Joka paikkaan oli pää kolmantena jalkana tunkemassa kärryineen. Siskoni on itse asiassa samanlainen. Irkku sitten taas on kuin tädit tässä asiassa, näemmä.

Yhdellä erolla tosin. Minä EN halua ketään siihen viereeni säätämään. En mihinkään tilanteeseen jossa moni muu kaipaa sitä tukea. Synnytyksiin toki olen toivonut miehen mukaan, esikoinen mokoma ehti kylläkin maailmaan ennen kuin ukko oli sairaalassa- törmäsimme toisiimme hissien edessä siinä vaiheessa kun irkkua kärrättiin leikkurin heräämöstä osastolle. Mutta muissa ukko tai no, ukot on olleet mukana. Jo taas harhautui.

Autopesun olen ajatellut ottaa ohjelmaan vielä tämän kevään aikana. Tiedän, ensimmäisellä kertaa luultavasti on jaskat housussa, suunnilleen ainakin. Ehkä vielä toisellakin. Mutta siihen itseni totutan, vaikka mikä olisi. Ja sinne en todellakaan kaipaa ketään repsikan paikalle istumaan, ehei! Manseen en silti lähde pörräämään, aikani kuluksi, ihan vain oppiakseni. Paitsi että siihen ei riitä aika, niin manse itsessäänkään ei ole niin houkutteleva paikka että sinne lähtisin ilman pakkoa. Keskussairaalalle toki ajelen, ja monta kertaa vuodessa vieläpä, mutta se onkin pakollista menoa ja sitä paitsi, tällä määrällä kyseisen reitin tahkoamista voi sanoa jo että kyseessä on tuttuakin tutumpi reitti.

Silloin viime keväänä, reilu kuukausi myöhemmin kun nyt, pikku-ukkoa odottaessani, jouduin yhden ehkä vaikeimman paikan eteen. Vaikeimman sikäli, että olo oli muutenkin kaamea- henkisesti. Irkku oli rikki monella tapaa. Speden odotus sai kaiken sekaisin, hormonit, tunteet, perhe-elämän. Olin yksin, tai niin sen koin, enemmän yksin kuin koskaan. Ja tottakai siihen samaan soppaan tuli se Inan sairastuminen. Pakollinen päätös siitä, että on aika päästää se ainoa jonka tunsin sillä hetkellä läheiseksi, pois kärsimästä. Hitto, se päätös oli kamala tehdä. Se koko tilanne oli kamala.

Sattui. Ja paljon. Ukko oli töissä, lapsille piti itse olla se olkapää, tuki, turva, tottakai, aivan niinkuin minusta vanhemman kuuluukin. Vielä tänäkin päivänä tuo päivä on isompien lasten silmissä SE päivä kun äiti itki. Minä kun en itke. En vain osaa. Silloin itkin, niin kuin itkin monena päivänä senkin jälkeen, hiljaa, itsekseni, ikävääni. Itkin sitä ettei Inan normaaleja aamuääniä kuulunut, ei aamutervehdystä, ei hännän kolinaa ovenpieliin kun tulin kaupasta kotiin.

Miehen sisko kauppautui lähtemään mukaan sille koiruuden viimeiselle matkalle. "Kun pelottaa päästää sinua yksin tuossa tilassa". Pelkäsi, etten selviä kolaroimatta takaisin naapurikunnasta eläinlääkärin vastaanotolta. En huolinut. En minä sinne halunnut ketään jakamaan sitä viimeistä hetkeä yhdessä, en sitä surua näkemään, se oli minun ja Inan viimeinen yhteinen matka. Raskas sellainen.

Ehkä juuri se tapa, miten suhtautuu vaikeisiin tilanteisiin, haluaako niissä olla yksin vai läheisten kanssa, ehkä se on yksilöllistä. Ehkä jotkut ei halua ketään jakamaan asioita. Ei niitä kammoksuttavia, ei pelottavia. Niistä pitää selvitä yksin. Mutta tarkoittaako se sitä, että ihminen on itsenäinen vai sitä, että ihmisellä ei ole läheisiä? Tätä olen jäänyt miettimään. Myönnän, minulla ei juurikaan ole läheisiä ihmisiä, mies, sisko, lapset. Mutta en minä sinne Inan kanssa tehdylle matkalle olisi siskoanikaan halunnut. Niin kuin en halua sinne autopesuunkaan.