Jotenkin tosi pahantuulinen olotila. Kiukuttaa, kenkuttaa ja joku mättää oikein tosissaan. Ihan mukavasti mennyt päivä, ei mitään ihmeempiä rähinöitä eikä mitään, jostain vaan kerännyt nyt iltaa kohti kiukun päälle. Toisiksi viimeinen niitti oli se, kun kukaan penskoista ei ollut valmis tikkua laittamaan ristiin yhtään minkään eteen, pyysin yhtä tyhjentämään tiskikoneen, en mää jaksa, oli vastaus.

Yksi makaili sohvalla eikä ollut kuulevinaan hammaspesukomennusta. Ja teini, ihan oma lukunsa. Nyt olen langettanut koiranhoitovastuun täysin sen niskoille, kun ei tikkua ristiin kotona laita, illat vaan makoilee huoneessaan poikaystävänsä kainalossa ja päivät pörrää miten sattuu. Voi hitto! Ja sitten sitä ihmeellistä rähinää, mikä on pakko saada aikaiseksi joka ilta tuolla iltapalapöydässä. Ärrin murrin!!

Totaalisen viimeinen niitti olikin se, kun kysäisin hoitopojan huomista saapumisaikaa, tytöt tuleekin heti aamusta, samalla kun vastasi tuovansa heti ysiltä sisko ilmoitti myös keskiviikon vapaan peruuntuneen. Voi p-le! Se on ihan sama mitä sen kanssa sopii, samoin kun hoitotyttöjen äidin kanssa, kukaan niistä ei tajua että muutokset pitää ilmoittaa heti ja mieluiten kysyä onnistuuko. Kuinka moni on töissä niin että listaa muutellaan miten huvittaa ilman kysymistä?

Vaikka samapa tuo toisaalta, hoitotytöt on joka tapauksessa tuon keskiviikon, olisi vain ollut heti niin monta miljoonaa kertaa rauhallisempi päivä jos poika ei olisi tullut, ne kun on aivan sumeapäisiä kun ovat junnun kanssa yhdessä. Se riehumisen määrä, ja jatkuva huutaminen niille käy hermoille, kas kun eivät kuuntele yhtään jos puhuu niille normaaliäänellä silloin kun ovat yhdessä. Jotenkin noiden tyttöjen hoitaminen on paljon simppelimpää, uskovat puhetta ja osaavat käyttäytyä. Ei heille tarvitse huutaa, ei komentaa jäähylle rauhoittumaan eikä sanoa miljoonaa kertaa samoista jutuista. Ja silti, vaikka tytöt ovatkin hoitolapsina helpompia, minä odotan masussa kasvavan pojan. Hullua?

Ihme juttu muuten, junnu tietää tasan, mitkä jutut kotona ja ulkona on kiellettyjä ja ei tee niitä kiellettyjä juttuja kun on itsekseen tai sisarustensa kanssa. Hoitopoika kun on paikalla, jokainen kielletty juttu unohtuu tuon päästä alle puolen minuutin. Kivi jolle kiipeäminen on ehdottomasti kielletty, kiinnostaa aivan erikoisen paljon, puhumattakaan naapuriin tavaroiden viskomisesta, pensaiden potkimisesta ulkona ja isompien veljien tavaroiden ottamisesta sisällä.

Itse asiassa, juttelin tänään neuvolassa juuri siitä, kuinka olen jotenkin niin omissa ajatuksissani, etten jaksaisi yhtään katsella mitään ylimääräistä touhua ympärilläni. Mieluiten viettäisin kaiken aikani omien ajatusteni kanssa, ilman jatkuvia häiriöitä ja keskeytyksiä. Hullu tunne, mutta terkkari väitti että lähes kaikille äideille tulee sellainen olo odotusaikana. Ero vaan on siinä, että jos työympäristössä on muitakin aikuisia, ehtii eri tavalla olemaankin omissa ajatuksissaan. Ja monet jäävät kuulemma sairaslomalle.

Sairasloma. Voi miten ihana ajatus, mutta jotenkin se tuntuu perusteettomalta vaikkakin terkkarin mukaan minun olisi pitänyt viettää jo monta aikaa sairaslomalla. Ymmärsi hyvin kun sanoin etten osaa jotenkin ajatella, että ottaisin sairaslomaa. Kun kuitenkin pystyn hoitamaan omat lapseni, miksi en siis muidenkin. Eihän se tekemisen suhteen eroa siitä yhtään, onko minulla hoidokit vai ei. Samalla tavalla minä pystyn niitä hoitamaan kun eivät ole sen ikäisiä että pitäisi pahemmin nostella tai kumarrella niiden takia.

Kummia ajatuksia. Perin merkillisiä. Laskin juuri että äitiysloman alkuun on 15 viikkoa. Pitkä on, aika. Raskautta on jäljellä 22 viikkoa ja muutamia päiviä päälle, ja se ei tunnu pitkältä ajalta. Mutta tuo äitiysloman alku tuntuu olevan vielä valovuosien päässä. Burn-out kenties?