Vanhan sanonnan mukaan aamu on iltaa viisaampi. Tiedä sitten, onko tuo totta, mutta ainakin ajatukset tuntuu aina aamuisin kirkkaammilta. Eilinen hätä ja huoli junnun voinnista, ja lähinnä jo se mietiskely siitä, millaiseksi tämän elämä muotoutuu kouluvuosina, tuntui illalla jollain tapaa pölhöltä, ikäänkuin äiti olisi maalaillut piruja seinille siinä joutessansa. Kun ei tässä nyt tähdellisempääkään...

Aamutuimaan sitäkin tuumin, siinä miljoonan muun vähemmän merkittävän asian joukossa, ja kyllä, edelleen olen huolissani. Etukäteen sureminen ON typerää, mutta silti. Kyseessä on kuitenkin MINUN lapseni, jonka haluaisin voivan elää normaalia elämää silloinkin kun tämä menee kouluun. Tuntuu inhottavalta kun tietää, tai ennemmin ehkä (toivottavasti) epäilee, ettei tämä ole mahdollista. Niinhän se on. Tuskinpa junnu juoksee nopeista kintuistaan huolimatta mitään cooperin testin enkkoja, tuskin edes koko testiä mikäli se keväällä on ajankohtainen kouluvuosina.

Tiedän. Todennäköisyys sille, että astma muuttuu iän myötä oireettomaksi, on edelleen suht hyvä. Ajankohta todennäköisyydelle on  vain muuttunut. Enää se ei ole ennen kouluikää, nyt se on teini-iässä. Toivon hartaasti, että näin todellakin käy. Silti, nykyhetki on se, joka merkitsee. Ja se saakin miettimään sitä, kuinka epäreilulta, inhottavalta, rajoittavalta tämä hetki tuntuu. Ei äidille, ei minun elämääni rajoita se, että lapsen on paha olla, mutta sydäntä se kouraisee. Aivan jokaisella yskimisellä, kakomisella ja kasvojen punoituksella jonka edellä mainitut junnulle aiheuttavat. Jos voisin, ottaisin ennemmin koko sonnan itselleni.

Muutama päivä sinne tai tänne. Niinhän se on, mutta ei se niin kuitenkaan ole. Kyllä minua kenkuttaa suunnattoman paljon se, että varon rasittamasta junnua lisää tällä hetkellä millään. Koetan rajoittaa tämän touhuja, katsoa ettei toinen juoksentele liikaa, hypi liikaa, riehu liikaa. Ja siinä se epäreiluus onkin. Tuntuu kovin epäreilulta junnua itseään kohtaan se, ettei tämä pysty toimimaan samoin kuin ikätoverinsa. Ei tällä hetkellä, eikä normaalistikaan. Talvileikit ulkona jäävät aina lyhyeen, hengitystiet ei kestä pakkasta pitkää aikaa kerrallaan. Muiden laskiessa mäkeä vielä puolenkin tunnin jälkeen, junnu istuu penkassa kasvot punaisina yskien.

Huolestuttaahan tämä, siitäkin huolimatta, että etukäteen ei saisi huolehtia. Tähän asti, ja vielä jonkin aikaa, meillä on tilanne sikäli helppo, että junnun elämän tahdin määrittelee hyvin pitkälle junnu itse. Ei pakollista kävelyä mihinkään, ei pakkoa jaksaa mitään tiettyä juttua, ei pakkoa elää säännönmukaisesti kellon mukaan. Tokihan meidän kotielämämme on hyvinkin säännönmukaista nukkumaan menoineen ja ruoka-aikoineen, mutta niistä pystyy aina joustamaan jos toinen ei pysty. Ei jaksa. Tai ei kykene. Siinä vaiheessa kun junnu astuu koulumaailmaan, onkin pakko. Pakko moneen asiaan.

Onneksi junnussa on potkua vaikka pienelle kylälle jakaa, jos tämä olisi ujompi tai arempi kuin on, olisin varmasti vielä enemmän huolissani. Saattaahan hän nytkin jäädä koulussa monessa asiassa syrjään nimenomaan sairautensa vuoksi, mutta se ei tule johtumaan siitä, ettei junnu yrittäisi tai ettei tämä uskaltaisi tai kehtaisi. Näiden kaikkien ajatusten lisäksi mietin sitä, että olenko itse sekopää kun katson voivani vaatia, että junnulle pyritään luomaan mahdollisimman tehokkaasti mahdollisuudet samaan kuin muilla tämän ikätovereilla on.

Kun katson että tämä muutamankin päivän odottelu avun saannissa on väärin. Että tämä muutamakin päivä loukkaa junnun arvoa. Äidit rakastavat lapsiaan ehdoitta, täysillä, ikuinen huoli ja pelko sydämessä, junnun astma ei ole minulle itselleni millään tavalla junnun erinomaisuutta vähentävä tekijä, kuten ei tämän pahasti karsastava silmäkään. Ne ovat osa junnua, osa sitä lasta jota rakastan. Osa sitä rakkautta jopa. Olen itse miettinyt monesti tuon silmänkin kohdalla, että kyllä, se on pakko saada hoidettua MUIDEN vuoksi, ettei junnua kiusata siitä, ettei tätä pilkata, poljeta, syrjitä, ja samaan aikaan en haluaisi sitä muuttaa tilkkaakaan mihinkään suuntaan. Tiedättekö, kun se ON osa junnua. Okei, viallinen osa, mutta minulle se ei ole viallinen. Se vain on osa tätä.

Kamalan sekavaa sepustusta. Toisinaan äidit miettii omituisia, niin se on.