Sopii kuvaamaan enemmän kuin hyvin junnun oloa tänä aamuna kun tuo heräsi. Mistä ihmeestä poika on nuhan kehittänyt ja vieläpä noin massiivisen, että herätys ennen kuutta oli taattu tukkoisen nenän aiheuttaman hengitysvaikeuden puhumattakaan harmituksen, takia. Niisk niisk, ja ei voisi aamu juuri kurjemmin junnusta alkaa.

Lepän kukintahan on jo alkanut, samoin pähkinäpensas kukkii, mutta sitä nyt ei näillä meidän asuinseuduillamme, ei edes samassa läänissä, taida esiintyä. Rannikolla tuo onkin sitten riesana allergikoille. Junnu on allerginen koivun kukinnalle, ja leppäkin aiheuttaa siinä sivussa lieviä oireita jollei allergialääkitystä ole aloitettu, mutta nyt on lääkitys mennyt jo pari viikkoa. Eli flunssaako? Vai onko niin huono onni, että leppä olisi muuttunut kunnolla allergisoivaksi. Toivottavasti ei.

Onneksi illalla on sauna, eli toivottavasti poika saa huomenaamulla nukuttua. Olisi se aina yhtä kuuluisa vapaa, jolloin irkku nukkuu niin pitkään että. Kun nukkuisikin. Aivan selvästikin jonkinlainen, en sanoisi masennus, mutta kyllästyminen tai tympiintyminen tähän kauan jatkuneeseen tekemättömyyteen, tai paremminkin siihen, kun ei saa tehdä, on saanut aikaan se, että itsellä on sellainen olo jonka mukaan nukkuminen olisi helpointa.

Harmi että en osaa nukkua vaikkapa koko viikonloppua yhteen putkeen, jotenkin olisi niin paljon helpompaa ja mukavampaa kun voisi nukkua näiden epävarmuus- ja tylsistymisviikkojen yli. Ensimmäisen kerran elämässäni olen raskaana niin, että en nauti siitä. En sillä lailla kun olen aina ennen nauttinut, en edes niin kuin ihan alkuviikoilla nautin. Nyt odottaminen on vain jotain jonka toivoisi olevan pian ohi.

Kai se on juuri tämä alitajuinen pelko siitä onko kaikki hyvin joka saa visusti karttamaan iloa tästä. Lapset ovat onneksi innoissaan, eilen poika 12v Kotikadun innoittamana kävi myös laulamassa alivuokralaiselle. Poika 10v tulee välillä muuten vaan mahaa silittelemään ja kehumaan kuinka ihana vauva siellä on. Ehkä tämän päiväinen niskapoimu-ultra hälventää edes joitain pelkoja.

Samalla kun vakuuttelen itselleni että kaikki on hyvin, olen jollain tavalla varautunut siihen, että uutiset ovatkin maton alta vievää laatua. Jotenkin se olisi niin tätä raskautta. Ja vaikka kaikki olisi ok siellä ultran mukaan, en uskalla siltikään vielä siihen luottaa että vauva todella tulee ja on terve. Mahdanko uskaltaa koko odotusaikana iloita vauvasta, vai joudunko todellakin odottamaan että saan hänet syliini?

Nyt pitäisi vain luottaa niin täysin omiin tunteisiinsa, siihen kuuluisaan äidinvaistoon. Alkuraskaudesta ollut tunne siitä, että raskaus menee kesken, toteutui, tosin onneksi kyseessä oli se kaksosraskaus eli odottavalle kannalle jäin silti. Tuo tunne loppuikin siihen kuin seinään, näistä vuodoistakin huolimatta, minulla ei ole kertaakaan ollut enää sellainen tunne jossain alitajunnan puolella. Eikä minulla ole sellaistakaan tunnetta että tällä vauvalla olisi jotain vialla.

Jos kerran äidinvaisto osaa kertoa keskenmenon etukäteen, niin eikö se osaisi kertoa myös sen jos vauvalla on jokin hätä? Hitto, kun en muista olenko puhunut anopin kanssa tästä vai onko muistikuva siitä, että anopillakin oli ollut nuorimmaisensa sairaudesta ennakkotunne, puhtaasti mielikuvitukseni tuotetta. Tämä täytyy selvittää, nyt heti kun vain muistan.