Olen viime aikoina intoutunut miettimään että onko minun ihan oikeasti kiire vai kehitänkö vain sen ajoittain itselleni omassa mielessäni. Suurin osa kiireestä on taatusti tehtyä mutta eilen, eilen minulla oli kyllä ihan oikeasti kiire, kävinhän taistelua kelloa vastaan. Jälkikäteen on tosin helppo sanoa että ei olisi ollut pakko, hitaamminkin olisi ehtinyt, kiireettä. Mutta kun. Onhan se nyt kamalaa jos aikataulut pettää. Etenkin jos ne pettää siksi että olet ottanut rennonletkeästi touhusi.

Työpäivä meni kuulkaa viuh vaan, ilman kiireen kierää, vaikka myönnän toki että töissä on usein kiire. Silti, töissä sitä kiirettä ei niin havainnoi, ei edes silloin kun painattaa tukka putkella pää kolmantena jalkana pitkin käytäviä. Joka on muuten aika pitkälti se normaali liikkumistapani työmaalla jostain kumman syystä. Töihin säntäsin eilen jo seiskaksi ja kas, rehtorihan siellä kolisteli toisella ovella yhtä aikaa kysyen olenko lähdössä retkelle vai miksi ihmeessä loikin työpaikalla jo aamuseiskalta. Niin tuota en, minulla on kuvistunteja alustavaa puuhaa...

Mutta töiden jälkeen. Sitten se iski. Kiire. Ihan karmaiseva kiire. Kaikkihan alkoi siitä että minun oli tarkoitus lähteä viuh vauh vauhdilla väännättämään junnun laseja optikolle ja siinä samalla pyörähtää siellä sittarissa. Sovittuhan oli että teini kotiutuu kolmeen mennessä, spede optikkoliikkeessä on aika pitkälti sama asia kuin norsu posliinikaupassa joten lienee täysin perusteltua miksi minä odotin teiniä kotiin. Siinä teiniä odotellessa kiroilinkin ihan himppasen, kas kun ukko oli edellisenä päivänä läpissyt jotain ruoanlaitosta ennen töihin lähtöään ja totta kai minä oletin (blondi!) että kotona tosiaan olisi ruoka tehtynä.

No eipä ollut ja niinpä minä aloin pyöriä kuin väkkärä konsanaan pitkin keittiöä. Onni onnettomuudessa, kuivakaapista löytyi kaksi purkkia Jalostajan hernekeittoa ja humps vaan, meillä oli hernesoppa-ateria valmiina kolmelta. Jääkaapissa oli onneksi tähteenä vielä makaronia ja kanakastikettakin, junnu ja spede kun ei hernesoppaan koske joten speden nokan eteen lastasin toiset eväät pojan 14v kaivaessa soppaa lautaselleen.

Luonnollisestikin teini ilmoitti kesken sen keittiöriekunnan että hei ja moi, hän meneekin vielä yhdeksi yöksi poikaystävälleen mutta tulee hetkeksi kotiin että pääsen niitä rillejä väännättämään. Että just. Kiirehän siinä iski. Vähemmästäkin. Etenkin kun junnukin oli kännyn tavoittamattomissa. Joka puolestaan aiheutti lievää manailua allekirjoittaneessa. Onnenkantamoiseksi voitaneen kutsua sitä että junnu lompsi pihaan juuri kun huutelin poikaa 14v sisätiloista autoon.

Karmeaa kiirettä kokien säntäsin junnun ja pojan 14v kanssa ensin sittariin. Arvatenkaan en muistanut käsimatkatavaralaukkua katsoa sieltä, en tietenkään, mutta mikälie järjen valo välähti hetken päässä kun hoksasin lippisten ohi kulkiessani että niin tosiaan, spedellähän on käytössä isoveljen vanha ja turhan iso lippis. Siinä samalla mieleen putkahti sekin että tottahan pojalle voisi ostaa samalla ne lenkkarit, tämän kengät kun on hyvää vauhtia hajoamassa.

Sittarista suuntasimme kaksia kenkiä ja yhtä lippistä kuskaten optikolle ja kas vain, kiireravin siivittäminä olimme kotona jo paljon ennen teinin asettamaa "mä lähden nyt"-aikaa. Toisaalta ihan hyvä, se kiire kun jäi hyvin päälle kotiuduttuani ja ennen kuin huomasinkaan olin jo tyhjentämässä pyykkikonetta, täyttämässä astianpesukonetta, kiikuttamassa pyykkejä kuivumaan, viikkailemassa puhtaita kaappeihin, sullomassa uutta koneellista pyörimään jne jne.

Sen verran reipashenkistä se touhuni siinä oli että ehdin suihkuun vasta juuri ennen kahdeksaa ja tuohon mennessä olin jo ehtinyt iltapalattaa speden ja kellistää tämän sänkyyn. Ilmanko suihku imaisi loputkin mehut mitä akassa oli ja kuulkaa, harvoin olen yhtä makeasti haukotellut Greyn anatomiaa tuijottaessani kuin eilen tein. Mutta tulipa hoidettua parit rästihommat. Enää listalla on vino pino erinäisiä toimia kuten nyt matkavakuutusten hankkiminen, adapteritiedustelut, pakkailu, vaatteiden tutkinta jne jne.

Voinkin oikeastaan todeta että ylityötunnit tulee tarpeeseen ensi viikkoa ajatellen; minä kun tulen lähtemään jokaisena työpäivänä samaan aikaan oppilaiden kanssa kotiin ja se on hyvä se. Minä näet haaveilen saavani tämän torpankin kuosiin ennen lähtöämme, siis sikäli kuosiin että kaattiskapineet on kiikutettu kaattikselle, vaatekaapeissa on suorat vaaterivit ja mahdolliset ylimääräiset vaatekappaleet on päätyneet UFFin laatikkoon. Hmmm.

Ja nyt. Aion kuulkaa siirtyä raparperipuskaan. Kas kun oma ope intoutui vallan kun tuumailin eilen työmaalla että pitäisikö sitä tehdä raparperikiisseliä tai -piirakkaa tai jotain kun raparperia on vaikka muille jakaa. Olipa hyvä että otin asian mietinnän alle juuri sillä hetkellä, oma ope näet ottaa mielellään raparperia vastaan ja lupasipa tämä ottaa sitä jopa siinä määrin että saa osan pakkaseenkin. JES!

Viettäkääpä kuulkaa oikein kivakivatorstai, minä tulen pyrkimään samaan vaikkakaan en tiedä kuinka tässä käy. Siis tuleeko tästä kivakiva, mahdollisuudet on toki olemassa. Se on moro!