Tänään se alkaa. Koulu. Junnulla. Isommillakin toki, mutta he ovat vanhoja konkareita joten se ei irkkua jännitä mutta junnun kohdalla kieltämättä on hieman jännitystä ilmassa. Näinköhän äiti jännittää enemmän kuin poika? Minun on jäätävä opettajan jutullekin kun poikaa saattelen, junnun astmasta pitänee vaihtaa muutama sana ja avaavasta joka on luonnollisestikin pojan mukana repussa.

Ukon sisko soitteli illalla, kysyen lähinnä pitikö vielä jotain viedä koululle mukana, ruoka-aineallergiat oli päiväkodilta ilmoitettu koululle. Itse jäin miettimään että hitto niin, pitääkö minun nyt vielä ruokalaankin olla yhteyksissä kunnes tänä aamuna muistin yhtäkkiä että kouluuntulotarkastuksessa terkkari kirjasi ne ylös ja sanoi toimittavansa tiedon keittiölle. Lienee silti tarkastettava tuokin asia.

Muutama päivä sitten juttelin ukon kanssa siitä, kuinka junnu on nyt ollut jo pidempään hyvässä kunnossa. Ainakin kuukausi kaksi on mennyt ilman tukkeumia mutta niinhän se on tainnut olla joka kesä. Koivun siitepölykausi kun loppuu niin junnu on kuin eri ihminen voinniltaan ja yleensä se yhtäkkinen olon paraneminen on tapahtunut kesä-heinäkuun vaihteen aikoihin. Pitääkin oikein tarkistaa jossain vaiheessa koivun siitepölykausi, selittyykö se kuntoutuminen suoraan sillä.

Tänään on toinenkin merkittävä tapahtuma. Spede täyttää tasan kaksi vuotta. Kaiholla katselin aamulla herätessäni ulos ikkunasta ja mietin että tässä vaiheessako se kesä silloin oli. Minulle ei ole siitä ajasta jäänyt oikein muita kunnollisia muistikuvia kuin synnytyspäivän julmettu helle ja sen jälkeen keskolan koneiden äänet, se rauhallinen tunnelma mikä siellä valitsi ja ne hetket jotka makoilin television ääressä keskolan perhehuoneen sohvalla pieni ihme rintani päällä nukkumassa. Keskolan hoitajat, keinutuoli ja pienen ihmeen ruokailut. Vaipanvaihdot ja se uskomaton onnentunne joka eli kaiken aikaa rinnassa kun pientä ihmettä hoiteli. Ja se kiire, kiire joka iski aina heti kun keskolan oven sulki takanaan ja joka taas katkesi kuin veitsellä leikaten kun sen avasi.

Olen itseasiassa onnellinen siitä että sain aloittaa speden äitiyden juuri siellä, juuri sillä tavalla. Kaikessa rauhassa, kaksin, muun maailman ulkopuolella. Speden kohdalla siitä rauhasta osasi nauttia, jälkeenpäin sen vasta on tajunnut. Kai se ikä tosiaan vaikuttaa, teinin ja pojan 13v keskola-aikana en osannut vain olla ja nauttia pienistä ihmeistä keskolassa, jotenkin se aika meni ennemmin kiihkeässä odotuksessa, halussa kiirehtiä pois sieltä. Hassua. Mitähän lapsipsykologit sanoisi siihen, että silti spede on tiukasti isin poika teinin ja pojan 13v ollessa äitiin liimautuneita? Olisi luullut että spede olisi liimautunut äitiin kuin täi tervaan jos tuota aikaa ajattelee.

Vaan asiasta sammakkoon, kuten eräs ystäväni ah niin leikkisästi tapaa sanoa. Eilinen päivä meni merkillisesti kuin siivillä. Älkää kysykö mihin se meni, ei oikeastaan hajuakaan, jotenkin vain huomasin yhtäkkiä että kello on viisi illalla ja sauna lämpiämässä. Mitään merkittävää en hyvistä aikeistani huolimatta saanut aikaan, en edes leiponut kuten piti. Jotenkin nuo speden synttärit ja se, että ihan oikeasti saatamme saada vieraita niiden johdosta, lipsuu päästä kaiken aikaa. Liekö koulujen alkamisella osuutta asiaan, tuntuu että kaikki ajatukset on vain siinä nyt.

Osittain eilisen päivän sekotti se ukon kuvauskeikka, jotenkin se aamupäivä meni odotellessa tämän kotiutumista ja iltapäivä lähinnä ihmetellessä tämän vetreää olemusta. Särkyä kun ei ollut kuin himppanen verrattuna normaalitilaan ja ukko manailikin miksi ei saa niitä samoja troppeja kotiin jollaisen nappasi eilen ennen kuvausputkeen menoa. Jotain rauhottavia ne oli, teho oli kuulemma aika uskomaton. Ukko oli jouduttu suunnilleen kantamaan kahden hoitajan toimesta kuvattavaksi lääkkeen jälkeen ja aika putkessa oli mennyt kuin siivillä.

Puoli tuntia kuvauksen jälkeen olo oli jo normaali mutta särky unohtunut sinne kuvauspaikkaan pientä jomotusta lukuunottamatta. Harmi että illalla kuuden kanttiin kipu palasi yhtä kovana kuin ennenkin. Tokihan meidän oli ukon kanssa itsekin kurkattava levyä jonka tämä sai kuvauksesta mukaansa lääkärille vietäväksi. Tulkitahan me emme sitä osaa, toivottavasti ainakaan, mutta mielenkiintoista katsottavaa se oli.

Koska tiedämme edellisestä kuvauksesta missä kohtaa miehellä on kuluma selässä ja millaisena se näkyy, niin sen osasimme paikantaa. Lonkkiakin katselimme ja tässä kohtaa toivomme että emme tosiaankaan osaa tulkita saati katsoa, sillä kipeä lonkka oli todella omituisen näköinen verrattuna vastakkaiseen. Voisi sanoa että lonkkaluun pää oli kolmannes siitä mitä toisen puolen messevä pallukka. Hittolainen, mielenkiinnolla ja ehkä joissain määrin myös kauhulla odotan mitä lääkäri huomenna sanoo miehelle.

Tänään on ohjelmassa siis junnun saattelua kouluun ja takaisin. Leipomista. Siivoamista. Ruoanlaittoa. Todennäköisesti myös kirjojen päällystämistä puhumattakaan koulujuttujen kuuntelemisesta. Näin ollen lienee parasta että otan itseäni niskasta kiinni ja aloittelen päivän toimet, ei se maailma puhumalla valmistu. Nyt se on moro ja viettäkää mukava keskiviikko!