Herra mun repaleet, sanoisi varmasti BB-Marko jos näkisi näkymän meidän ikkunastamme. Että voi ulkona olla kaunista! Lunta on tullut eilisen ja yön aikana reippaanlaisesti, ainakin reilu kymmenen senttiä ja puutkin ovat saaneet valkoisen hunnun ylleen. Tämä on se talven kauneus, harmi että edessä on vielä mitä todennäköisemmin sulamisilmiö. Tulee taas pimeää ja mustaa ja se on juuri se miksi irkku ei syksystä eikä oikein talvestakaan perusta. Siinä vaiheessa kun tämän näyn saa taas pysymään pidempään on mitä todennäköisemmin jo kylmää, nythän tuolla ei ole kuin niukin naukin pakkasen puolella ja sehän passaa irkulle paremmin kuin hyvin.

Väkisinkin tuo valkeus toi mieleen marraskuun lähes 7 vuotta sitten. Tuolloin pysyvä lumi satoi maahan 19.11. Ja että sitä tulikin. Yöllä, ukon ja irkun ajellessa kohti TAYSia lunta oli juuri alkanut sataa, junnun syntyessä aamuyhdeksän kanttiin sitä satoi edelleen ja illalla maassa oli jo reilu kerros lunta ja puut hunnutettuina. Niiden kolmen päivän ajan minkä irkku vietti sairaalassa pienen ihmisen kanssa satoi lähes taukoamatta lisää lunta. Ukko oli tehnyt lumitöitä pahimmillaan kolmesti päivässä ja aina vaan sitä tuli ja tuli. Kun viimein kotiuduimme oli pihapiiri muuttanut muotoaan täysin.

Lunta oli reilu puoli metriä, irkun vaalima ja suojelema ikivanha sireeni oli joutunut antamaan lumimäärälle periksi ja taivuttamaan paksut vanhat oksansa lähes maata myöten kulkemaan. Omenapuussa oli paksu huntu. Irkku astui lumen ihmemaahan pieni nyytti sylissään ja niin, siitä todellakin alkoi uusi aika puhtaalta pöydältä, jos näin haluaa asian ilmaista. Jotenkin koko tuo talvi aina pienen ristiäisiin oli aikaa jolloin tuntui kuin olisi leijunut itsekin ilmassa. Rakkauden, lämmön, rauhallisuuden ja hellyyden täyttämänä.

Ristiäisten jälkeenhän se muuttui kuin taikaiskusta pienen sairastuttua ja siitä alkoi kahden vuoden kausi jolloin maailmaan ei juuri muuta mahtunut kuin koti, lapset, pelko ja lääkärit. Vielä tänäkin päivänä tunnen kiukkuisen piston rinnassani kun muistelen junnun ensimmäistä vuotta. Niitä kymmeniä kertoja kun istuin junnun kanssa lääkärissä kuuntelemassa kuinka lapsella on liian pienet keuhkoputket ja kuinka se menee kyllä ohi kun lapsi kasvaa. Niitä kymmeniä kertoja kun pieni mies ei tahtonut saada henkeä ja hoitaja kysyi onko spira tuttu. Niitä unettomia öitä kun kuuntelin tiukkaa rohinaa joka viereisestä sängystä kuului.

Vielä tänäkin päivänä ihmettelen miten sen kaiken jaksoi. Muistikuvia tuosta ajasta ei ole jäänyt oikein mistään muusta kuin siitä huolesta, lääkärikäynneistä ja varomisesta. Älkää tulko meille jos teillä on pikkuisenkin nuhaa, tuntui olevan yleisin lause. Ja miten ihmeessä minä hoidin silloin sen kaiken, kodin ja isompien kouluun lähtemiset. Monesti illalla kun ukko kotiutui töistä kymmeneltä, me lähdimme junnun kanssa terkkariin ottamaan vielä spiraa että saataisiin yöllä edes hetki nukuttua. Aamuvuoroviikoilla me kävimme spiralla ennen kuin ukon tarvitsi lähteä töihin heti viiden jäljestä, ihan vain siksi että aamupäivä selvitään siihen asti kun lapsi on ollut riittävän monta tuntia pystyasennossa ja limat lähteneet kunnolla liikkeelle. Ja kaiken tuon ajan kuuntelin kuinka keuhkoputket on vain niin kovin pienet.

Niin, vielä tänäkin päivänä minä lähetän mielessäni lämpimiä ajatuksia sille sijaiselle joka totesi ensisanoikseen "tällä lapsella on paha astma, kai tiesitkin". Ja me olimme kuitenkin menneet vain hakemaan antibioottikuuria lapselle, emme saadaksemme viimeinkin sen diagnoosin jota olin jo omalle lääkärillekin hokenut lähes vuoden. Koskaan niinä vaikeina aikoina en ollut itkenyt siksi että pelkäsin tai olin väsynyt tai harmitti, mutta tuolloin lääkärissä minä itkin. En sitä harmia, en pelkoa enkä edes väsymystä vaan sitä että viimeinkin joku näki sen minkä minäkin, joku laittoi asioita eteenpäin ja minä tiesin että tästä kaikesta ei ole enää suunta kuin ylöspäin ja junnu saa sen hoidon minkä tarvitseekin.

Pienen lapsen astman suhteen vanhempien pitäisi olla lääkäreitä. Meillä oli onni, saimme junnulle ensimmäiseksi lääkäriksi vanhan rouvan joka osasi asiansa, huolehti, tutki, selitti ja painotti. Tämä rouva oli junnun lääkärinä pari vuotta kunnes jäi eläkkeelle. Sen jälkeen olikin synkkä vuosi välissä, lääkäriksi ohjautui erikoistumisjaksolla oleva lääkäri joka määräsi ensi sanoikseen junnun lääketauolle. "Jos lapsi ei pääse nyt lääkkeistä eroon, ei tämä tule pääsemään koskaan" totesi lääkäri parivuotiaasta tenavasta joka oli juuri syönyt antibioottikuurin keuhkoputken tulehdukseen ja näin ollen hengitysäänet olivat normaalia paremmat.

Kolme päivää sitä lääketaukoa kesti. Kolme pitkää päivää joiden aikana junnu meni tukkoon. Kokeilu päättyi terkkarin ensiapuun spiramaskin taakse. Soitto astmahoitajalle TAYSiin ja ei aikaakaan kun puhelimessa oli uusi astmapuolen ylilääkäri joka totesi ettei mitään lääketaukoja voi näiden papereiden mukaan edes ajatellakaan vielä aikoihin. Tuon kerran jälkeen junnun lääkärinä onkin toiminut tämä rouva ja hoitotasapainoa on haettu milloin milläkin keinoa. Nyt se on onneksi myös löytynyt, viimeinen pari vuotta on ollut jo todella kepeää menoa ja vain kahdesti on jouduttu spiraa lainaamaan kotiin terkkarista. Olemme siis selvästi positiivisella mallilla.

Sikaflunssa on muuten saapunut meidän nurkille. Mielenkiinnolla odotan onko ukon tauti sikaflunssaa vai normilenssua, tämä kun tuli eilen töistä kotiin todeten että huimaa kaikenaikaa ja tekee huonoa, lihaksetkin on kuin olisi katujyrän alle jäänyt. Loppupäivän tuo makoilikin sängyssä, välillä nukkuen, välillä televisioa tuijotellen. Kuume ei ainakaan vielä eilen noussut vaikka jäätymispisteessä mies taisikin olla, siihen malliiin tuota palelsi. Poika 15vkin totesi luokkakaverinsa sairastuneen sikaflunssaan, on kuulemma ollut koko tämän viikon pois koulusta. Mikä onni että junnu ehti saamaan sen rokotteen keskiviikkona.

Junnulla on ollut pientä lenssuntynkää nyt jo pari viikkoa, viikko sitten otin lisälääkkeet käyttöön ja kyllähän ne vähitellen auttaa, lenssu on edelleen mutta totaalitukkoja ei ole ilmennyt. Puhallusarvot tosin tuppaa menemään alaspäin ja yskä on muuttunut ahtaaksi mutta eiköhän tämä tästä. Hyvin lapsi silti jaksaa, alkuviikolla olin jo aivan varma että kohta olemme lirissä kun junnulla heitti ison vaihteen päälle pariksi päiväksi. Junnu oireilee käänteisesti, itse ainakin kuvittelisin että jos hapetus on huono niin ihminen väsähtää. Toki junnukin väsähtää mutta väsähtäessään tämä muuttuu todella levottomaksi. Maanantai ja tiistai oli huonoja huonoja päiviä, koulussa oli jaksanut hyvin mutta kotona touhu oli sekopäistä. Ilmeisesti lisälääkitys alkoi purra vähitellen ja poika on muuttunut takaisin omaksi vilkkaaksi itsekseen eli sekopäisyys on poissa.

Tänään irkulla on ohjelmassa paitsi isompien kuskaaminen isälleen, myös ukon lahjan metsästys. Ideat vain on todella pahasti kateissa. Tiedän tasan kaksi lahjaa jotka olisi todella mieluisia mutta toinen maksaa kolmisensataa ja toinen kuusisataa joten... Kääk. Täytyy tutkailla tilannetta. Vaan nyt, tämän pitkähkön menneiden muisteluun keskittyneen postauksen päätteeksi on pakko todeta että ei se maailma puhumalla valmistu eli siirryn suosilla kotiaskareiden pariin. Hyvää lauantaita kaikille, ja niin, myös sunnuntaita, huomenna tuskin joudan bloggailemaan. Se on moro!