Se jos mikä sopii kuvaamaan tätä viikkoa sillä tälle viikolle osuu kaksi puoli viiden päivää. Ihan hienoa nähdä miten touhu toimii kun vuoro onkin ihan tappiin asti, sano. Ja toisaalta, melkein säälittää muu kotijoukko, minä kun en taida juurikaan ehtiä mitään tiistaina sen enempää kuin torstainakaan. Voi höh nyt. Vaan ei se mitään, ukko menee huomenna iltaan niin eiköhän tuo ruoan pakerra valmiiksi aamupäivällä ja torstaina taas, no siihen kannattanee kokkailut hoitaa jo keskiviikkona.

Olemme viettäneet jokseenkin sekä a. hauskan että b. kaoottisen viikonlopun. Hauska-osio pitää sisällään lähinnä lauantai-illan illanistujaiset naapurin puolella, mukavaa oli ja juttua riitti. Illanistujaisista johtuen sunnuntaina tulikin sitten vietettyä aikaa kylkiasennossa sohvalla kunnes puolen päivän jälkeen huomasin että moinen kylkiasento on aivan turha ja sitähän voisi vaikka pyykätä, siivoilla keittiöä ja pyörähtää kaupalla. 

Kaoottisesta puolesta taas piti huolen teini ja tämän poikaystävä. Jonka luulin jo olevan ex-mallia mutta joka sitä ei kaiketi nyt sitten olekaan. Joka taas aiheuttaa minussa tietynlaisen elimen kasvun otsaan, olkoonkin kuinka tahansa teinin mielestä tarpeetonta. Kävi näet niin että teini vietti viikonloppua parhaan ystävänsä eli "adoptiotytön" kanssa. Sellaiseksi tuo tyttönen on näet muuttunut tässä kesän mittaan, liekö sitten suurin syy siihen se että hänen perheensä muutti stadiin ja hän puolestaan muutti yksin asumaan lähistölle. 

Luonnollisestikin hänellä on ikävä vanhempiaan ja ennenkaikkea pienempiä sisaruksiaan, eihän tyttösellä ole ikää vasta kun se 18v, loppuvuodesta kun on syntynyt. Ikäväänsä tämä hoitaa sitten olemalla meillä. Olemalla ja yöpymällä. Se ei ole kerran eikä välttämättä edes kahdesti viikossa kun tämä yökyläilee eikä todellakaan kerran tai edes kaksi viikossa kun minun tulee tämän kanssa juteltua. Mutta niin, se kaoottinen osio.

Perjantai-iltana teini ja adoptiotyttö olivat suorittamassa valmisteluja, he kun olivat lähdössä baariin. Siinä sitä laiteltiin meikkiä silmäkulmaan, siis teinin osalta, ja naureskeltiin keskenään milloin millekin. En tiedä olenko muistanut mainita että adoptiotyttö tykkää tytöistä joten tämä ei meikannut, hän kun vaikuttaa miljoona kertaa enemmän pojalta kuin tytöltä, jos tarkkoja ollaan. Siis sekä käytökseltään että pukeutumiseltaan.

Kesken töllöttimen tuijotuksen aloin kuunnella että mitä hiivattia, ihan kuin joku itkisi keittiössä. Ukko oli sitä mieltä että neitoset vaan nauraa tosi omituisella tekniikalla mutta minähän en moista uskonut vaan pakko se oli lähteä köökkiin kurkkaamaan. Ja kyllä, teini seisoi läppärilläni kirjoittaen kuumeisesti ja itki. Just. Poikaystävä oli päivittänyt naamiksen statustaan ja tämän sivulla seisoi "ei ole enää kihloissa vaan sinkku". Siis mitä?

Teini kirjoitteli tämän kanssa keskustelussa ja poikaystävä kertoi kuinka ei jaksa enää ja on kyllästynyt ja sillä siisti. Ei voi olla totta! Miten m***ton poika voikaan olla? Ei soittoa, ei edes tekstiviestiä vaan tympeääkin tympeämpi ja idioottimaistakin idioottimaisempi ilmoitus naamiksen omaan profiiliin! Että minulla kiehui ja pahasti. Että adoptiotytölläkin kiehui. Ja että teini osasikin itkeä. Aikansa sitä itkua riitti, sen jälkeen teini pyyhki silmänsä ja totesi että noutaja saapuu, he lähtevät ja antaa idiootin olla idiootti kun ei tästä muuhunkaan ole.

Minä soittelin vielä yösydännä teinille sillä hieman minua hirvitti se baariin lähteminen moisen tapahtuman jälkeen mutta eipä näillä mitään hätää ollut, eksän avokki oli lupautunut hakemaan heidät baarista ja kiikuttamaan eksän siskolle yöpymään joten minäkin uskaltauduin nukkumaan. Lauantaina soittelin teinille aamupäivästä ja siellä he nukkua könöttivät kuin kaksi marjaa joten ei hätiä mitiä. Kunnes iltapäivällä adoptiotyttö soitti.

Että niin juu. Poikaystävä oli laitellut aamusta viestiä teinille, selittänyt kuinka se parisuhdestatuksen päivitys oli ollut pilaa ja kuinka hänen tarvitsee silti harkita asiaa uudemman kerran sillä hänelle selvisi tässä samalla että kaikki on häntä vastaan. Aha. Mutta pilaa se oli ollut, ihan varmasti oli! Just. Tekisi kuulkaa mieli etten sanoisi! Ja vallankin kun teini oli ollut suostuvainen uskomaan siihen että pilahan tuo oli ja koska poikaystävä on nyt pahoittanut mielensä siitä että teinin naamisprofiiliin oli ilmestynyt tämän jälkeen teiniä kannustavia viestejä joissa oli monissa aika rankasti arvosteltu samalla poikaystävän toimintatapaa niin teininhän on tätä ymmärrettävä ja tajuttava kuinka tämän on tosiaan PAKKO harkita voiko he sittenkään jatkaa yhdessäoloa.

Se mikä tässä koko sopassa on ehdottomasti se eniten äiti-ihmisen niskakarvoja pystyyn nostava asia on se että tämä parivaljakkohan on lähdössä vajaan kahden viikon päästä etelään ja ihan kaksin. Teini ei enkkua puhu joten jo valmiiksi olen pitänyt lähtöä kamalana asiana, tämä parivaljakko kun osaa todellakin riidellä ja hyvin kun sille päälle sattuvat. Ja nyt tämä. Ja tässä pitäisi olla turvallisin mielin päästämässä teiniä matkaan, poikaystävän tekstiviesti kun aiheutti sen että teini ei sittenkään tahtoisi perua matkaa vaan lähteä sinne.

Voi helketti sanon mä! Siitä tulee kuulkaa pitkääkin pidempi viikko jos teini sinne tosiaan lähtee, ei sitä nyt voi jatkuvasti soitella tämän peräänkään ja vahtia että kaikki on hyvin. Että mä kärsin! Ja niinkuin ehdin jo perjantaina, teinin lähdettyä reissullensa, taputella pieniä karvaisia käsiäni yhteen tyytyväisenä siitä että teini ei lähde pojan kanssa mihinkään ja vielä tyytyväisempänä siitä että koko tyypistä päästään eroon. Lienee kaikille ollut jo pitkään selvää että minä en todellakaan pidä tästä teinin poikaystävästä, en alkuunkaan.

Lauantaina teini kotiutui illansuussa ja me tosiaan pyörähdimme siellä naapurissa iltaa istumassa. Adoptiotyttö oli hoitovastuussa pienemmistä, teini kun oli aikas tuota, krapulainen, etten sanoisi. Naapurissa oli pakko istahtaa jo siksikin että keväinen työkaveri oli liittynyt joukkoon julmaan ja tämän kanssa pääsimme kunnolla pölöttämään useamman tunnin. Sen useamman tunnin pölöttämisen johdosta onkin pakko ihmetellä sitä mistä sain yhtäkkiä eilen moisen virtapiikin, tuli siinä samalla kudottua villasukkaparin toinenkin yksilö valmiiksi iltapäivällä. 

TAKKista ei ole muuten kuulunut vieläkään mitään vaikka onhan tässä nyt toki vielä aikaa, kaikki peräti 3,5 viikkoa siihen kun koulutus alkaisi jos siihen pääsisi. Saapa nähdä miten käy, työkaveri oli kyllä satavarma että pääsen mutta itse epäilen himppasen, minä kun laitoin hakemuksen niin myöhäisessä vaiheessa. Nähtäväksi jää, edelleen kannattaa pitää peukut ja varpaat pystyssä sillä olisihan se nyt herttinen sentään napakymppi!

Sen sijaan Buzzadorilta oli tullut tieto että pääsen buzzaamaan Vanishin tuotteita. Jei! Nyt voi sitten pitää peukkuja ja varpaita pystyssä että eilinen merkillinen räminä pesukonepuolelta johtui liiallisesta pesukoneen täyttömäärästä ja epätasaisesta kuormasta eikä suinkaan siitä että pesukone aikoo sanoa sopimuksensa irti. Olkoonkin kuinka tahansa jo 16-vuotias niin kyllä nyt vielä useampi vuosi pitäisi olla yhteistyökykyä jäljellä, eikö?

Tänään olen laiska ja menen autolla töihin, jos vaikka saisi kerättyä voimia huomiselle kun roudaan speden hoitoon jo seiskan aikaan aamulla ja hötkyn työmaalla siihen puoli viiteen. Teini kotiutunee huomenissa mummultaan, johon siirtyi yöpymään eilen, ja hakee speden hoidosta ennen neljää ettei lapsen päivä nyt sentään veny viiteen asti. Keskiviikko onkin sitten normipäivä töiden ja hoidon osalta mutta torstaina mennään jälleen samalla kuviolla ja tuolloin onneksi lapsen noudosta huolehtii ukko, tämä kun on aamussa ja hakee lapsen hyvissä ajoin hoidosta. 

Tähän loppuun kirjaan vielä hassunhauskan tapahtumasarjan keskiviikolta, se kun on unohtunut vallan kirjata. Minä näet ihmettelin suuresti luokassa viimeistä tuntia istuessani että miksi ihmeessä poika 17v yrittää sitkeästi soittaa kerran toisensa jälkeen puhelimeeni vaikka tietää vallan hyvin etten pysty vastaamaan oppituntien aikana. Syy moiseen selvisi suunnilleen samantien kun tunnilta lähdin kaahottamaan kollegan kanssa taukotilaamme.

Opettajanhuoneen edessä käytävällä minua odotti poika ja varapojat. Just. Kypärät kainalossa. Varapojat on muuten molemmat muutamaa senttiä vajaa 2-metrisiä, minä puolestani alle 160 ja poika 17v himpan päälle sen 160-senttinen joten kolmikko yhdessä on aina jotenkin koominen näky ja vielä koomisemmaksi näky muuttuu kun minä tuuppaan itseni sekaan. Pojan 17v kädessä oli kylmäpussi opehuoneen pakkasesta, naama oli kurassa ja vaatteet märät ja kuraiset.

Niinpä niin, tiimi oli ollut ajelemassa metsässä ja kas, poika oli törmännyt johonkin ja lentänyt sarvien yli kaaressa lammikkoon. Just näin. Sormi siinä oli vääntynyt ikävästi, mahaan tullut pintahaavoja ja reidessä oli isompi haava. Ja tottakai tämä pitää tulla ensimmäisenä uutisoimaan äidille töihin vaikka äidin mielestä oikea paikka olisi ollut terkkarin ensiapu. Ehei, varapojista puheliaampi selittää tapahtumaa, poika 17v seisoo ja ähisee jääpussin kanssa ja ohikulkenut liikunnanope virnuilee minkä ehtii.

Mikäs siinä, äiree paikkaa pojan sormet teippaamalla ne yhteen ja käskee varapoikia kiikuttamaan pojan terkkariin. Poika toteaa ettei ehdi kun pitää lähteä tyttöystävää hakemaan. Juuri näin. Myöhemmin kuulin kuinka se jääpussi oli ilmestynyt pojan käteen koska reksi oli sattunut juuri viuhtomaan käytävässä kun kolmikko linkkasi paikalle ja huudellut taukotilaan siirtymässä olleelle kollegalle että "haes nyt jääpussi ja teippaa ******* pojan sormet, se on taas koheltanut jossain". Niin. Jostain kumman syystä poikani on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen mm rehtoriin.

Olisiko syy siinä että tämän ensimmäiset kouluvuodet meni tyylillä joka sai äidin raastamaan hiuksia päästään ihan siinä kuin opettajankin? Onneksi se hiustenraastaminen loppui kun pojalle tuli kolmannelle luokalle opettaja joka sai tämän ruotuun alle aikayksikön. Vielä senkin jälkeen poika tosin piipahti aika-ajoin rehtorin huoneessa "puhumassa" tempauksiensa jälkeen. Ja niitä tempauksia toteutettiin, tietysti, varapoikien kanssa kuten tapana oli koko yläkoulunkin ajan. Argh!

Poika muuten kävi viimein perjantaina ensiavussa esittelemässä sormiaan ja kas, hiusmurtumahan siellä taas oli. Lapsi palasi kotiin sormi lastoitettuna ja pitikin sitä lastaa peräti pari päivää. Se kun häiritsee kuulemma mopoilua joten siitä oli ihan pakko luopua. Niinpä niin. Ja nyt siirryn suosilla tutkailemaan vaateosastoa kuntoon, huomasin näet juuri että spede, tuo ihana pieni ihminen, on putsannut ketsupit suupielistään farkkuihini. Voi huoh.

Hauskaa maanantaita kaikille ja se on moro!