Hyvää sellaista. En ole aikoihin nukkunut yhtä hyvin kuin viime yönä. Ilman kelloa ei herääminen ajoissa olisi onnistunut, sen verran makeat unet oli. Eilen kun kaikki tuntui niin synkältä, tiedättehän, suomalainen mies, ei puhu ei pussaa, ja itsellä hormonit sanoo mitä sattuu ja kaikki asiat menee solmuun, ajattelin moneen kertaan värssyä, jota tosin en täysin kunnolla muista, mutta joka on aina ollut minulle se joka auttaa omaan oloon. Jos joku muistaa tai tietää tämän ihan sanatarkasti, olisin enemmän kuin iloinen jos laittaisi sen kommenttilaatikkoon. Se menee siis tähän tapaan.

"Isä, kuljin merenrantaa,
ja näin hiekassa jalanjäljet.
Joissain kohtaa jälkiä oli kahdet,
mutta silloin kun minulla oli vaikeinta,
niitä oli vain yhdet."

"Isä, näin että kuljit kanssani,
mutta missä sinä olit silloin,
kun olisin sinua eniten tarvinnut?"

"Lapseni, minä rakastan sinua,
enkä koskaan hylkäisi sinua.
Silloin kun näit hiekassa vain yhdet jalanjäljet,
lapseni,
silloin minä kannoin sinua"


Tein joskus vuosia sitten, teini-ikäisenä kun harrastin kalligrafiaa eli hienoilla vanhoilla kirjaimilla tekstaamista, taulun äidilleni tällä tekstillä, sillä oikealla siis, mutta sanatarkasti en sitä muista. Se oli aikaa jolloin äidilläni oli todella vaikeaa, niinkuin tosin koko perheelläni. Samoilta ajoilta on jäänyt päähäni lause, joka on auttanut minua aina kun elämä on tuntunut tosi vaikealta tai asiat ja tapahtumat ylipääsemättömiltä. Se lause itsessään on yksinkertainen, "Herra ei koskaan anna isompaa kuormaa kuin jaksat kantaa". Kuten huomaatte, vaikka en uskovainen olekaan, olen silti uskovainen omalla tavallani ja uskon erittäin vahvasti Jumalaan vaikka en edelleenkään ole keksinyt kuka, mikä tai minkä näköinen tai muotoinen Hän on.

Niin, siitä eilisestä vielä. Kaikessa ja kaikissa suhteissa tulee hetki jolloin kaikki kaatuu niskaan. Jolloin ei enää tiedä mistä mennä päästäkseen ulos siitä sotkusta tai mitä tehdä saadakseen solmun auki. Meillä niitä hetkiä on liittomme aikana ollut muutaman kerran, joka kerta niistä on loppujen lopuksi selvitty vahvempina ja vielä enemmän toisissamme kiinni olevina.

Eilinen ja pari edeltävää kuukautta, oikeastaan voisi sanoa, että siitä toisen kaverin keskenmenosta asti, yhteiselomme on ollut solmun kasvattamista, asiat ja elämä on vain pahentuneet päivä päivältä, osin jopa niin että arkirumbassa emme ole edes huomanneet välillä mihin kuljemme. Eilinen oli se nollapäivä, tai oikeammin sitä edeltänyt ilta. Eilen illalla kissa jota rapsuteltiin edellisenä iltana, nostettiin kunnolla pöydälle ja puhuimme miehen kanssa kaikki meitä vaivanneet asiat selviksi.

Ja tiedättekö mitä? Jos minusta tuntuikin, että silloin pari iltaa takaperin matto repäistiin jalkojeni alta, sen verran pahaksi solmu oli mennyt, niin eilen, kun asiat puhuttiin halki, poikki ja pinoon, eilen se matto tuotiin puhtaana ja pestynä takaisin ja minut istutettiin sen keskelle. Voi siis sanoa että elämä maistuu taas ja suhde taitaa olla jälleen asteen vahvemmalla pohjalla.

Ja nyt, irkun täytyy rientää, teinin mopon paperit täytyy mennä kirjoittamaan jotta tuo saa ajopelinsä tänään kotiin.

Kuulemisiin...