Toisinaan sitä vain miettii että pitäisikö vain antaa olla ja osua. Luovuttaa kaikki ja lakata tappelemasta tuulimyllyjä vastaan. Ja sitten se herää. Pirullinen, inhottava ja ilkeä hän. Siis minähän en ole ilkeä. En ole ollut koskaan eikä minusta koskaan saa sellaista, ei vaikka tahtoisi. No jaa, ehkä valehtelen.

Olen minä toivonut että koskee, sattuu ja osuu omaan nilkkaan kerran jos toisenkin. Olen jopa toivonut kaikkea niin pahaa kuin mahdollista toiselle. En minä ole sen parempi kuin minua satuttaneet ihmiset mutta toisaalta, minä en ole pyrkinyt satuttamaan. Olen ottanut osumat, nuollut haavani ja antanut olla vaikkakin toivoen että joku kaunis päivä joku jossain antaa ne kaikki takaisin. Että joskus sattuu yhtä lujaa.

Rumia toiveita mutta ovat toteutuneet ja siitä minä en voi sanoa tunteneeni huonoa omatuntoa. Mitä sitten? Sitä saa mitä tilaa! Niin, minut jätettiin vuonna muna ja käpy. Heti sen jälkeen kun talopiirustukset oltiin tehty, heti sen jälkeen kun kaiken piti olla rakennettu ajatuksissa tulevaisuuteen. Jo se oli kipeä paikka.

Myönnän, kipeä 17v kakaroille. Silti. Olin lähtenyt kotoa 16-vuotiaana. En edes halua miettiä enää sitä miksi, mutta lähdin. En ole koskaan käynyt kouluja peruskoulun ja kympin jälkeen, minä vain lähdin ja äiti itki ensimmäisen kuukauden kantaen ajoittain broitsukoipia kotiini. En minä aikuinen ollut, luulin ja uskoin toki olevani. Maksoinhan poikaystäväni kanssa yhdessä vuokran, katselin aamuisin seiskakerroksesta kuinka hän kaasutti kuuden jälkeen aamuisin töihin ja valmistauduin itse samaan yhdeksän kanttiin. Voisin jopa sanoa että tuo aika oli tavallaan huolettominta parisuhdeaikaa ikinä. Ei lapsia, vain me kaksi ja suurimmat ristiriidat kumpi istuu ensin siinä ikkuna-aukossa tupakalla.

Se huolettomuus jatkui kun kyllästyimme asumaan keskellä mansea. Muutimme mökkiin jossa ei ollut sähköä kummempia mukavuuksia, ei edes juoksevaa vettä. Jösses, mistä se kaikki rakkaus silloin tuli. Otimme kissan, minä kokkasin kaksilevyisellä hellalla ja toisinaan kävelimme läheiselle aukiolle jolle olimme aikeissa rakentaa sen oikean yhteisen kodin. 17v. Täynnä rakkautta, täynnä unelmia.

Sitten se kaikki särkyi. Kaksi päivää ennen 18v päiviään hän ei ollutkaan vastassa pysäkillä kun tulin töistä. Hänen pikkuveljensä oli, marraskuisessa pakkasyössä, pimeässä, taskulampun kanssa pahoitellen sitä että joutuisimme kävelemään sen kolmisen kilsaa jonka olin tottunut istumaan poikaystävän kaverin takapenkillä. Me kävelimme, minä tiesin jo silloin. Yritin pitää tunnelman kevyenä, mietin mihin menen, mietin mitä teen ja pelkäsin miten selviän ilman häntä. Toivoin että tulkitsin väärin.

Yöllä hän tuli, minä tarjosin itseäni kuin halpaa naista, rakastathan, rakastathan. Ei. Toki teki niinkuin "mies" siinä tilanteessa tekisi mutta rakkautta siinä oli yhtä paljon kuin villasukan ja kesämekon kohtaamisessa. Loppuyön minä itkin ääneti omaa elämääni. Ei kotia mihin mennä, ei mennyttä, ei tulevaa.

Löysin minä yösijani, hänen äitinsä itki matkan yhtä vuolaita kyyneliä kuin minäkin kuljettaessaan minut parhaalle ystävälleni. Sen yön minä nukuin käsikädessä 6v tytön, ystäväni pikkusiskon, kanssa. Aamulla lähdin lyödympänä kuin koskaan, ja voitte uskoa, niitä lyöntejä olin elämässäni kokenut fyysisinäkin, matkaan. Ja vain kaksi päivää siitä elämä meni vielä enemmän sekaisin.

Siinä minä istuin. Terkkarissa lekurin todetessa että onneksi olkoon, olet raskaana. Pakko myöntää, meni viikko ja toinen ilman että olen ihan mukana kaikessa, niin iso se shokki oli. Sen muistan että soitin exälle, siis sille poikaystävälle. Tämä ei tietysti halunnut puhua kanssani ja lopulta kerroin tämän äidille tilanteen missä elin. Olen raskaana, koti on toki vaikka ei sitä ollutkaan, mutta silti.

Muutama päivä ja se ex lupautui tapaamaan. Todeten että älä helvetti poraa. Mä maksan sen. Tee abortti. En luvannut. Mietin, mietin ja käänsin. Joulun vietin hautausmaalla lukien kivien tekstejä. Itkien välillä. Kaivaten. Tietäen että hänellä oli uusi. Ollut jo silloin kun veljensä tuli pysäkille vastaan. Kärsien. Peläten. Itkien. Kaivaten. Itkien vähän lisää. Ja vihdoin päätin.

Tammikuussa makasin sairaalassa. Parhaat ystäväni rinnallani, jokainen heistä itki sen mukaan kuinka itse itkin. Heitä sattui minun itkuni, minua sattui lapsi joka oli enää muisto. Minua sattui lisäksi hän joka lupasi maksaa sen parikymppiä nykyeuroissa jonka se silloin kustansi. Meidän lapsemme. Tummatukka pieni poika. Ystäväni veivät minut äitini kyydillä kotiin, itkivät kanssani ja kestivät oikutteluni. Ei hätää, silityksiä hiuksiin, ei hätää, kainalopaikkoja, ei hätää, kukaan ei loukkaa.

Kolme vuotta myöhemmin sain esikoiseni muutama kuukausi sen perästä kuin tämä exäni sai tyttöystävänsä kanssa lapsen. Hänen tyttöystävänsä kävi esittelemässä heidän rakkauden hedelmäänsä ylpeänä kuin mikä, osoittaen selvästi kuinka hän kyllä tiesi meistä. Niin. Emmehän me olleet koskaan ennenkään olleet hänen kanssaan ystäviä mutta se heidän tyttärensä, se sai hänet tuntemaan interfaalista ystävyyttä minua kohtaan. Etkö nyt ottaisi syliin, tämä on MEIDÄN tyttäremme ja tiedät kenestä puhumme. En ottanut, en edes osannut väheksyä ihmistaimea joka mahassani tuolloin kasvoi vaan jotenkin säälin tarjoajaa.

Oma esikkoni syntyi, aika-ajoin kuulin heistä. Hän oli menettänyt työnsä ja lopulta tyttiskin, tai siinä vaiheessa jo vaimo, lähti. Isä ei ole sen jälkeen saanut tavata lastaan. Eipä se tyttiskään puhtailla papereilla ole selvinnyt, olen kuullut liian luotettavalta taholta kuinka lapsi jätettiin yksin kotiin että päästiin kapakkaan ja välillä lapsi vietiin jopa pois.

Niin. Ehkä sitä sitten saa mitä tilaa. Sen aikaisten ihmisten elämä on pelkkää repaletta, exällä ei ole mitään omaa kun ei ole luottotietojakaan, tyttiksellä taas on mielenterveysongelmia vaikka muille jakaa. Entä itselläni? Minulla on perhe josta olen ylpeä. Olen ylpeä itsestäni ja siitä mitä olen saanut aikaan. Olen ylpeä meistä ja tästä elämästä. Me porskutamme eteenpäin.

Tämä jos joku sopii tsemppipuheeksi itselleni tässä ja nyt. Koska sitä minä kaipaan. Ja nyt, hyvää pyhäpäivää ja se on moro!