Nurin oli mokoma, vuodatus. Tai ei nurin nurin, blogeja pystyi lukemaan samoin kuin kommenteja, mutta kojelaudalle ei päässyt eikä kommentoimaan. Aloitin siis tämän postauksen tekstinkäsittelyohjelmalla ja jatkan nyt heränneessä vuodatuksessa. Toisaalta, hyvinhän tämä on toiminut uudistuksen jälkeen joten en hyppinyt tasajalkaa ihan suorilta käsin. Totesin vain, että kello on viisi aamulla, ulkona lämmintä 9 astetta ja irkku kaipaisi unilääkkeitä.

Tai niin, unilääkkeitä ja unilääkkeitä, ei irkulla uniongelmia ole. Irkkuhan nukahtaa alle momenton kun makuuasentoon illalla kymmenen kanttiin hilppaa, mutta pilleri jolla sen unen saa pysymään yllä ainakin sinne aamukuuteen, sellainen olisi kovassa kurssissa. Viideltä aamulla herääminen kun on hieman pönttöpäistä. Mitään ei voi kunnolla tehdä kun muut nukkuu. Ehkä kaipaankin muille kuudelta heräämispillereitä.

Vaan asiaan, teini sai antibioottikuurin. Lääkäri ei ottanut edes nieluviljelyä, katsoi vain kurkkuun ja totesi, että tämä on joko angiinaa tai ei, mutta ärhäkkä kurkkutulehdus siellä joka tapauksessa on ja siihen on pakko laitella kuuri. Pyysipä vielä irkkua kurkkaamaan kurkkua varmemmaksi vakuudeksi ja jos teinin kurkku oli päivällä jo pahannäköinen, oli se nyt sitä potenssiin kymmenen. Enpä muista koskaan nähneeni niin toispuoleisesti turvonnutta ja punaista kurkkua.

Lääkäri oli muutenkin aivan ihana. Liekö tekemässä kesälomasijaisuutta terkkarissa mutta vakilekuriksi tuollaista toivoisi. Meitä ennen kun oli potilas jonka pääasiallinen diagnoosi olisi sopinut olemaan vanhalla iällä kiskottu liika kalja ilman muita nesteitä/ruokaa. Tämä edellinen potilas kun jouduttiin noutamaan autosta ulkoa hoitajien avulla koska aikuinen lapsi ei saanut tätä suostumaan lääkärin pakeille ja koko sen viiden minuutin ajan, jonka ehtivät odottamaan lääkärille pääsyä potilas sätti lastaan, uhkasi ampua koiran, käski lapsen muuttaa pois luotaan (johon lapsi tosin totesi että hänhän asuu ihan toisessa osoitteessa kuin vanhempi) ja huusi kuinka hän ei tarvitse lääkäriä vaan on hullu ja humalassa.

Olin jokseenkin varma, että kyseinen potilas tulee vielä karmit kaulassa lääkärin vastaanotolta kesken puheiden mutta pah, potilas viipyi siellä puoli tuntia (!) ja lopulta tämä tuli hoitajan käsipuolessa selvästi rauhoittuneena ulos ja lähti osastoa kohti suuntaamaan hyvillä mielin. Aikuinen lapsikin poistui lääkärin huoneesta kotvan päästä kyyneleitä pyyhkien ja hymyillen helpottuneena.

Ajathan tuosta toki viivästyi, meidänkin puoli seiskan aika muuttui seiskan ajaksi, mutta parempi niin kuin että potilas olisi lykätty vauhdilla kiukkuavana vain johonkin. Miksi ei ole enemmän noin ihmisiä lääkäreinä? Kysyn minä vaan. Sama tahti näet jatkui teininkin kohdalla. Teinin tutkittuaan lääkäri kyseli teiniltä millä luokalla tämä on ja kehui, kuinka hänelläkin on kaksi poikaa joista kummastakaan ei tullut korkeakoulutettua vaan kunnon rehellisiä duunareita ja kuinka ylpeä hän pojistaan onkaan. Samalla kertaa käytiin läpi nykypäivän lukioa, kuinka etenkin tytöillä on paha olo ja kuinka hienoa on, että kunnon käsillä tehtäviin ammatteihin kouluttava koulutus on nostanut niin paljon arvostustaan. Lopuksi lääkäri muistutti teiniä siitä, että kuuri on syötävä kokonaan vaikka olo helpottuisikin jo parissa päivässä.

Jäi kuulkaa oikein hyvä mieli tuosta käynnistä. Sittenkin, että lähes heti lääkärin huoneeseen astuttuamme itselle tuli mieleen, että mitäs hittoa minä siellä muuten teen. Teinihän on jo pitkään käynyt ihan ominpäin lääkärireissunsa ja nyt irkku on viemässä 17v kuin pientä lasta lekuriin ja aluksi olin jopa selostamassa lääkärille mikä lasta vaivaa kunnes tajusin, että osaahan tuo nyt itsekin sanoa ja teiniltähän lääkäri kysyi. Lääkäri taisi huomata ajatukseni kun häntäkin kovin hymyilytti. No, äidit on äitejä ja taitaa olla ihan hyväkin, että pääsääntöisesti teini käy itse nämä lekurireissunsa.

Isomummustakin piti kirjaamani. Isomummuhan on ollut meille se syy, miksi mökille on menty silloinkin jos ei ole aina huvittanut. Se on ollut paikka jossa on tavattu niitä kaukaisempia sukulaisia, joita ei muuten olisi välttämättä tavattu, ukon tädit, sedät ja serkut kun on levinneet ympäri Suomea aina pohjoista myöten. Olen näiden yhdentoista vuoden aikana oppinut tuntemaan jokaisen ukon serkun siltä puolelta sukua, jokaisen tämän tädin, sedän ja lastemme pikkuserkun. Isomummu on ollut se kokoava voima, jonka luona ujoimmiltakin pikkulapsilta on ujous karissut hetkessä ja joka on ottanut minun ja eksänkin yhteiset lapset suoraan "ominaan" vastaan.

Lähes joka päivä on mökkireissuilla suunnattu jossain vaiheessa käymään mummulla kahvilla, juttelemassa, pelaamassa maijaa. Prinsessa ja junnu ovat kiikkuneet mummun "kesähuoneessa" riippukeinussa, poika 15v kaivellut mummun opastamana matoja onkireissuja varten milloin mistäkin pihan kolkasta ja kurvaillut mummun "mersulla" pitkin kylänraittia. Useampi vuosihan tässä on jo mennyt mummulla jatkoajalla, sydäntä on jouduttu lyömään tahtiin uudestaan muutamaan kertaan ja hellekelit on olleet kesäisin pahasta. Mutta silti, vaikka kuinka tämän tiesi olevan edessä, sitä kysyy itseltään että nytkö jo.

Silloin kun ukon kanssa menin ekan kerran mummulle, jäimme sinne pariksi yöksi. Ekana aamuna joku tarrasi minua isovarpaaseen neljän aikaan ja mummuhan se siellä seisoi todeten, että kahvit on keitetty ja ukko nousee myös, nyt lähdetään mato-ongelle. Siellä me seisoimme matarilla jo paljon ennen viittä kolmeen pekkaan. Tuolloin mummu teki itse halkonsa kesän mittaan pöllikuormista joita pihassa seisoi aina julmettu määrä, ajeli vielä autolla omia asioitaan hoitamassa ja samosi loppukesästä metsissä poimien monta kymmentä litraa mustikkaa ja puolukkaa.

Auto myytiin pois viitisen vuotta sitten ja kolmisen vuotta sitten puut alettiin ajaa mummulle halkoina. Samoihin aikoihin loppui marjanpoimintareissut, askel hidastui ja me saimme aina kuulla puolihuumorilla heitettyjä kommentteja siitä, kuinka mummu odottaa sitä kuolemaa. Vielä viime kesänä mummulle saapui kesäloman viettoon ukon pohjoisen serkku perheineen eli äiti, isä ja kuusi lasta joista pienin oli vielä rintalapsi. Mummu tuumi minulle tuolloin, että sinä olet vielä yhden jäljessä hänestä, tottahan sen seitsemännen myös vielä teet niin päästään tasoihin.

Koko talvi ja kevättalvi meidän piti käydä mummulla mutta aina tuli muka jotain. Viikko takaperin appiukko totesi mummun olevan hyvässä kunnossa ja me odotimme innolla kesälomaa niin että pääsemme kunnolla ajan kanssa mummulla käymään mökillä oleilun lomassa. Tiedän, turha tätä on enää harmitella mutta harmittaa tämä silti. Olisi sitä silti voinut yhden viikonlopun muka tärkeät touhut jättää väliin ja ajella mummulla käymään.

Ja silti minä olen tyytyväinen että mummu pääsi pois juuri niinkuin hän toivoi. Unen keskellä, ilman kipuja, omassa kodissaan. Eläinten ja kukkien keskellä. Vaikka ei se tätä surua vielä helpota ja totuus lävähtää varmaan kunnolla vasten kasvoja vasta kun sinne mökille menemme. Ei tätä olisi halunnut, ei vielä, ja silti tietää että tämän aika oli nyt, että mummu oli valmis ja että näin sen kuuluikin mennä. Elämä on luopumista, siinä missä saamistakin.

Näiden ajatuksien myötä siirryn kahvikupposeni kanssa ulkorappusille seuraamaan varpusten aamutouhuja. Linnut oli minun ja mummun yhteinen rakkaus, ja voi kuinka monesti ukko saikaan huutia kun meni arvostelemaan minun lintujen ruokintaani mummun kuullen. Toisaalta, nythän mummu on joka paikassa, ja ennen kaikkea, mummu on edelleen sydämessä kuten ennenkin.

Hyvää sunnuntaita kaikille, muistakaa hymyillä! Se on moro!