Joku käytti isoja elämänmuutoksia surressaan tätä ilmaisua, ja siihen on pakko tänään yhtyä. Taidan istua samassa vaunussa. Elämä vie ylös ja tuo alas yhtä vinhaa vauhtia. Surettaa. Huolettaa. Pelottaakin. Päässä juoksee ajatuksia, ja kunnolla niistä ei saa kiinni. Jyvä on hukassa. Eli taas näitä aamuja jolloin heti herättyään miettii kannattiko. Herätä.

Heräsin ennen kuutta. Surulliseen oloon, suoraan miljoona ajatusta korvien välissä. Sen verran lujaa ajatukset laukkasi, että kiinni ei niistä saanut. Paitsi yhdestä. Tunteiden vuoristoradasta, siitä kuinka paljon tuleva pelottaa. Ei, ei minua pelota hetkeäkään vauvan tulo. Siis itse vauva. Olenhan niitä useamman jo hoitanut ulos vauvaiästä. Ei minua pelota myöskään se, että miten tulemme toimeen, vaikkakin pakko myöntää, että tulojen putoaminen saa väkisinkin laittamaan talouden uusiksi.

Minua pelottaa vanheneminen. Ei se, että vanhenen, vaan se, osaanko vanheta. Myöhästynyt kolmenkympin kriisi? Vai surutyön viimeinen etappi. Pirustako tätä tiedät. Tätä en tajunnut eilen, en tänä aamuna, vaan pikkuhiljaa talven kuluessa, että teini on saman ikäinen nyt, kuin itse olin silloin kun äiti lopetti perinteisen äitinä olemisen. Ollessani teinin ikäinen, olin itse itseni ja siskoni huoltaja ja holhoaja puolet kuukaudesta. Sen toisen puolen koetin sovitella äidin ja isäpuolen riitoja, saada ne loppumaan. Kunnes aina uudestaan räjähti ja äiti katosi jopa viikoiksi niin ettemme tienneet mihin tai kenen kanssa. Vain pankin kuitit kertoivat äidin vielä olevan elossa.

Alkoholistiperheiden lapset oppivat elämään sen alkoholismin kanssa. He oppivat tulemaan toimeen "omillaan" ja selviämään päivästä toiseen. Mutta kuka neuvoo miten eletään erilailla ja tehdään toisin siinä vaiheessa, kun äiti itse pisti kaiken paloiksi? Miten minä elän, etten elä kuin sinä? Naiset ottavat äitiyden mallin omalta äidiltään, pojat isyyden mallin omalta isältään, mistä minä sen mallin otan? Hullua. Kolmevitosena kaipaan äidin mallia, 15 vuotta äitinä oltuani. Kaipaan mallia siihen miten minusta tulee nelikymppinen äiti.

Kaipaan mallia siihen miten minusta tulee joku päivä mummu. Miten vietän viiskymppiset. Miten siirryn joku päivä eläkkeelle. Jokaisella on kartta, missä minun on? Ja tähän pelkoon ei sisälly edes yhtään katkeruutta, ei vihaa, inhoa, ei edes sääliä omaa äitiäni kohtaan. Tähän pelkoon sisältyy ainoastaan pelko siitä, että osaanko minä perille ilman karttaa. Jos ihminen herää tällaisiin ajatuksiin, onko se ihme, että heti aamusta on paha olo.

Myönnetään, olen miettinyt myös sitä, kuinka paljon näihin kaikkiin ajatuksiin vaikuttaa nämä hiivatin raskaushormonit. Jos en olisi raskaana, miettisinkö näin paljon. Tai jos olisin edes raskaana samanlailla kuin aiemmilla kerroilla eli voisin touhuta normaaliin tapaan, eikä minulla näin ollen olisi aikaa miettiä niin paljon. Pelottaisiko minua yhtä paljon. Olisinko samalla tavalla huolissani. Ja kas, yksi ajatuskehä muuttui toiseksi.

Poistun. Päivitän keskiaikaiset kyläni nettipelissä johon olen koukkuuntunut... Näinkö toimii kolmevitonen äiti?